Suomentanut Jalmari Hahl
Kirjoitus on katkelma Gabriele D’Annunzion romaanin ”Kuoleman riemuvoitto” (1894) neljännestä luvusta. Luvussa kuvataan päähenkilöiden, Giorgio Aurispan ja hänen rakastettunsa Ippolitan, oleskelua Italian maaseudulla sekä heidän tutustumistaan paikallisten ihmisten tapoihin ja perinteisiin rituaaleihin. Kiuas julkaisee tänä keväänä uuden, perusteellisesti editoidun laitoksen Jalmari Hahlin vuonna 1916 ilmestyneestä suomennoksesta. ”Kuoleman riemuvoitto” ilmestyy toukokuussa ja on ennakkotilattavissa verkkokaupastamme.
”Kuuntele”, keskeytti Ippolita Giorgion, joka oli vaipunut yhä syvempiin ja kirkkaampiin mietteisiin, ja ravisteli häntä. ”Etkö kuule?”
Hän nousi ja meni Giorgion seuraamana akaasian alla olevan piha-aidan luo. He kuuntelivat.
”Se on seurue, joka vaeltaa Casalbordinon Neitsyen luo”, selitti
Candia.
Kuutamoisessa hiljaisuudessa kaikui hurskas laulu, tahdiltaan hidas ja yksitoikkoinen, sitä esittivät vuoroin mies- ja naisäänet yhtä pitkin tauoin. Ensimmäinen kuoro lauloi säkeistön matalassa äänilajissa; toinen lauloi vastasäkeistön korkeammassa äänilajissa ja venytti loppusäettä pitkään. Se muistutti lähestyvää aaltoa, joka jatkuvasti nousi ja laski.
Laulu läheni ja sen lähestymisvauhti erosi oudosti tahdin hitaudesta. Pian ilmestyivät ensimäiset toivioretkeläiset polun mutkasta paalurakennuksen sillan kohdalle.
”Tuossa he ovat!” huudahti Ippolita, näkemänsä ja kuulemansa innoittamana. ”Tuossa he ovat. Onpa heitä monta!”
He astuivat pitkänä jonona eteenpäin. Heidän askeltensa ja laulunsa tahdin epäsuhta teki niin omituisen vaikutuksen, että he näyttivät melkein aaveilta. Persoonaton yliluonnollinen voima näytti ajavan heitä kohti määränpäätään heidän ääntensä kaikuessa kirkkaassa ilmassa; ja äänet väreilivät vielä pitkään jonon jo kuljettua ohi.
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
He kulkivat ohi raskain tömisevin askelin, levittäen itsestään karjalauman väkevää hajua, niin tiukasti kiinni toisissaan, että joukosta kohosivat ainoastaan korkeat ristinmuotoiset sauvat. Edellä kulkivat miehet; lukuisampina seurasivat naiset, joiden kultakoristeet kimmelsivät valkoisten otsanauhojen alla.
Eläköön Maria!
Ja joka hänet loi!
Lähellä heidän laulunsa kuulosti tuskanhuudolta, sitten sen voima vaimeni ilmaisemaan väsymystä, joka aina yhteisin ponnistuksin voitettiin, ja molemmissa kuoroissa säkeen aloitti aina joku yksittäinen mahtava ääni. Eikä se vain voimakkuudeltaan voittanut muita, vaan erottui selvänä ja kuuluvana yhteislauluosuuksissakin sekä säkeistön että vastasäkeistön aikana, kertoi hehkuvasta uskosta, erityisestä ja hallitsevasta sielusta väkijoukossa.
Giorgio kuunteli ja seurasi laulua sen vähitellen häipyessä, niin kauan kuin korva saattoi erottaa. Hänessä kasvoi huippuunsa se salaperäinen voima, joka kahlehti alkuasukasrotua josta hän itsekin polveutui.
Jono katosi merenpoukaman mutkaan, sitten se taas sukelsi esiin kuutamossa kallion huipulla ja katosi taas. Ja öisessä etäisyydessä laulu vaimeni ja muuttui hennoksi, kuin tyynen meren hiljaiset ja hitaat tahdit olisivat sen vaimentaneet.
Ippolita istui hiljaa ja liikkumatta aidalla nojaten hartioitaan akaasian runkoa vasten, hän ei rohjennut häiritä sitä uskonnollista tunnelmaa, johon hänen rakastajansa näytti vaipuneen.
Voisiko kirkkainkaan auringonvalo kertoa Giorgiolle mitään, mitä tuo yksinkertainen öinen laulu ei olisi jo kertonut? Kaikki yksityiset mielikuvat, uudet ja vanhat, ne jotka vielä värähtelivät tuoreina ja ne, jotka lepäsivät hautautuneina muistojen vakoihin — ne kaikki yhtyivät hänen sisällään kokonaisuudeksi ja muodostivat ihannekuvan, joka voitti suurenmoisimman ja ylevimmän todellisuuden. Hänen maansa ja kansansa näyttivät muuttuneen, kohonneen oman aikansa yläpuolelle satumaisina ja hirvittävinä, salaperäisten, ikuisten, nimettömien voimien hallitsemina. Keskipisteessä kohosi jättimäisen juurakon kaltaisena pyramidin muotoinen vuori, ikuisen lumen peittämä; ja sen rinteitä ja pyhiä oliivilehtoja huuhteli vellova synkkä meri, jossa purjeet kantoivat surun tai liekin värejä. Jokien levyiset tiet, joilla versoi vihreä ruoho, joilla lepäsi siellä täällä kivenlohkareita ja joilla paikoin näkyi suunnattoman suuria jälkiä, johtivat valtavia joukkoja ylängöiltä alas tasangolle. Täällä harjoitettiin kadonneiden ja unohtuneiden uskontojen menoja. Aikoja sitten hiipuneiden voimien vertauskuvat olivat täällä säilyneet koskemattomina; maan päältä ikuisiksi ajoiksi kadonneiden alkukansojen tavat olivat täällä säilyneet sukupolvesta toiseen; upeat ja harvinaiset puvut olivat säilyneet menneen ajan ylhäisyyden ja kauneuden todistuskappaleina. Pitkä jono jyväsäkeillä kuormattuja hevosia kulki ohi; eläinten selässä ratsastivat uskovaiset tähkäseppeleet päässä ja taikinakoristeet kaulassa, laskemaan viljansa kuvapatsaan juurelle. Viljakoreja päänsä päällä kantavat nuoret tytöt taluttivat aasintammaa, jonka selässä oli isompi kori, ja toivat laulaen uhrilahjansa alttarille. Ruusuilla ja punertavilla marjoilla seppelöidyt miehet ja lapset vaelsivat kallion huipulle, johon oli kivettynyt Simsonin jalanjälki. Valkoinen härkä, joka vuoden oli kulkenut rehevällä laitumella, kulki punaisen satulaloimen peittämänä ja poika selässään juhlallisesti lippujen ja vahakynttilöiden ympäröimänä jonon etunenässä; se polvistui kansan riemuhuutojen raikuessa temppelin kynnyksellä; saavuttuaan kirkon keskustaan se ulosti ruokansa jäänteet, ja höyryävästä aineesta ennustivat uskovaiset tulevaa satoa. Jokivarsien asukkaat seppelöivät päänsä viiniköynnöksellä juhlaa varten, ja yöllä he laulaen ja soittaen soutivat yli veden, kantaen käsissään tuuhealehtisiä oksia. Päivänkoitteessa neitsyet lupauksen mukaisesti pesivät kätensä, jalkansa ja kasvonsa raikkaassa kasteessa. Vuorilla ja tasangoilla kevätauringon ilmaantumista tervehdittiin ylistyshymneillä, raikuvilla sävelillä, metallilevyjä yhteen lyömällä, riemuhuudoilla ja tansseilla. Miehet, naiset ja lapset etsivät maasta ensimmäisiä talvihorroksesta heränneitä käärmeitä; he pyydystivät niitä elävinä, kietoivat ne kaulansa ja käsivarsiensa ympäri ja näyttäytyivät tässä asussa suojeluspyhimykselleen, joka varjeli heitä myrkyllisiltä puremilta. Auringonpuoleisilla rinteillä kilpailivat nuoret maamiehet isiensä läsnäollessa, kuka kyntäisi ikeeseen valjastetulla härällä suorimman vaon huipulta alas laaksoon; palkintotuomarit jakoivat voittajalle kunniapalkinnon, ja isä sulki liikutuksen kyyneliä vuodattaen kunnostautuneen pojan syliinsä. Ja jokaisessa rituaalissa, juhlakulkueessa, kaikissa ammateissa, kisoissa, syntymätilaisuuksissa, häissä, hautajaisissa esiintyi aina jokin maanviljelyksen vertauskuva, aina palveltiin maaemoa, jonka kohdusta kaiken hyvän, kaiken ilon lähteet pulppusivat. Naapuritalojen naiset menivät vastavihittyjen taloon; heillä oli pään päällä jyväkori, ja jyvillä lepäsi leipä ja leivällä kukka; he astuivat sisään yksi toisensa jälkeen ja jokainen siroiteli kahmalollisen jyviä onnekkaan naisen hiuksille. Kun kuolinkamppailu kesti pitkään, asetti kaksi läheistä sukulaista kuolevan jalkojen juureen auran, jolla oli voima lyhentää tuskaa ja jouduttaa kuolemaa. Työkaluissa ja hedelmissä uskottiin piilevän suurta merkitystä ja voimaa. Syvä tietoisuus mysteeristä antoi kaikille esineille sielun, joka hyödyllisenä tai vahingollisena, onnea tai onnettomuutta lupaavana ilmeni jokaisessa kohtaloniskussa ja onnenpotkussa. Painamalla vetolaastarin jonkun paljaaseen käsivarteen sai tietää tämän rakkaudesta tai välinpitämättömyydestä; jos heitti pataa kannattelevat ketjut pesästä tielle, sai estettyä uhkaavan myrskyn; ikkunalaudalle asetettu huhmare kutsui eksyneet kyyhkyt takaisin; nielemällä pääskyn sydän tuli viisaaksi. Näin mysteeri sekoittui jokaiseen tapahtumaan, ympäröi kaikkia, ja yliluonnollinen hallitsi ja imi itseensä jokapäiväisen elämän, loi lukemattomia ja lähtemättömiä harhakuvia, jotka asettuivat asumaan kedoille ja taloihin, hallitsivat taivasta ja sekoittivat veden. Mystisyys ja rytmillisyys, nämä jokaisen jumalanpalveluksen olennaiset ainekset, olivat levinneet kaikkialle. Miehet ja naiset antoivat sielujensa puhua laulussa, työskentelivät niin suljetuissa kammioissa kuin avarassa luonnossa laulun säestyksellä, ylistivät elämää ja kuolemaa laululla. Kehdon ja haudan partaalla kaikuivat juhlalliset, yhä uudelleen toistuvat, ikivanhat sävelmät, jotka kenties olivat yhtä vanhoja kuin se rotu, jonka syvää surumielisyyttä ne tulkitsivat. Alakuloisina, vakavina ja järkähtämättöminä muuttumattomassa tahdissaan ne olivat kuin katkelmia ikivanhoista liturgioista, jotka olivat eläneet alkuperäistä jumaltarua kauemmin. Niitä oli vain harvoja, mutta ne elivät kansan mielessä niin voimakkaina, etteivät uudet laulut vetäneet niille vertoja eivätkä kyenneet vähentämään niiden voimaa. Ne siirtyivät sukupolvelta toiselle kuin henkinen omaisuus, joka oli läheisesti kytkeytynyt ihmisen ruumiiseen; ja jokainen elävä kuuli niiden helisevän sisällään kuin synnynnäinen kieli, jolle ääni lainasi havaittavan muodon. Kuten vuoret, laaksot, joet, tavat, paheet ja hyveet ja jumalanpelko, nekin kuuluivat maan ja sen asukkaiden rakenteeseen. Ne olivat kuolemattomia kuin maa ja veri.
Tähän maahan ja näiden ihmisten luo tuli nyt ”Uusi Messias”, jonka elämästä ja ihmeteoista vanha viljelijä oli kertonut. Kuka hän oli? Oliko hän yksinkertainen ja harmiton askeetti, kuten aurinkoa palvova Simplicio? Vai viekas ja ahne petturi, joka käytti hyväkseen hurskaiden herkkäuskoisuutta?
Kuka oli tuo mies, joka vain nimensä voimalla pani läheiset ja kaukaiset ihmisjoukot liikkeelle, joka viekoitteli äidit hylkäämään lapsensa, joka kykeni mitä raaimpiin sieluihin loihtimaan toisen maailman näkyjä ja ääniä?
Ja taas Giorgio näki Oresten haamun edessään, punainen mekko yllä, kulkemassa pitkin kiemurtelevan joen rantaa, missä puro värisevien poppelien juurella keikkui yhä loistavilla kivillä peitettyä uomaa pitkin.
– Eikö tässä odottamattomassa ilmestyksessä piile minun pelastukseni? Eikö minun, löytääkseni itseni jälleen, tunteakseni todellisen olemukseni, pidä saada välitön kosketus siihen rahvaaseen, jonka parista olen kotoisin? Jos upotan olemukseni juuret kotoiseen maaperään, enkö silloin imekin aitoa ja väkevää mehua, joka karkottaa minusta kaiken keinotekoisen ja vieraan, kaiken minkä olen lukemattomista kosketuksista vastaanottanut? En nyt etsi totuutta, vaan yritän jälleen saavuttaa olemukseni ytimen, perehtyä rotuni erityispiirteisiin, vakiinnuttaakseni ne itsessäni ja kehittääkseni niitä niin väkeviksi kuin suinkin. Kun olen sovittanut sieluni yhteen kansani sielun kanssa, löydän taas tasapainon. Henkisesti etevä ihminen saavuttaa tasapainon jalostamalla oman rotunsa olennaisia vaistoja, tarpeita, taipumuksia ja tunteita.
Jotain salaperäistä ja rytmikästä leijaili koko luonnon yllä. Meri hengitti tasaisesti valkeahohteiselle hiekalle, mutta välillä korva erotti yhä kauemmas vetäytyvien aaltojen hiljenevää pauhinaa. Vielä kerran — kenties kaiku kimposi esiin jostain kalliononkalosta — kuului toivioretkeläisten laulu, sitten se häipyi kuulumattomiin. Vasta d’Aimonen seuduilla vavahteli taivaalla tiheään salamia, jotka hiljaisessa vaaleassa kuutamossa näyttivät punervilta. Ippolita haaveili nojaten puuhun ja kiinnitti katseensa mykkien salamien lähtöpisteeseen.
Hän oli koko ajan pysynyt liikkumattomana. Hänelle ei ollut lainkaan tavatonta pysyä samassa asennossa, joka toisinaan jähmettyi jonkinlaiseksi jäykkyydeksi ja säikäytti ihmiset. Silloin hän ei lainkaan muistuttanut sitä nuortevan suloista naista, jonka kasvit ja eläimet tunsivat, vaan näytti vaikenevalta, voittamattomalta olennolta, jossa ruumiillistui intohimon koko eristävä ja hävittävä voima. Hänen kauneutensa kolme jumalaista osatekijää — otsa, silmät, suu — eivät ehkä koskaan muulloin saaneet yhtä suurta vertauskuvallista merkitystä ikinaisellisen viehätysvoiman perikuvana. Tuntui kuin valoisa yö olisi tehostanut ilmestyksen voimaa, korostamalla tämän olennon ihanteellista muotoa ja estämällä rakastajaa katselemasta häntä terävällä tutkijan silmällä, sallimalla hänen vastaanottaa näky kokonaan tajuntaansa. Kuunvalossa kylpevä kesäyö, täynnä unelmia ja vaaleita tai näkymättömiä tähtiä ja meren soinnukkaita ääniä, oli ihanan kuvan luonnollisena kehyksenä. Aivan kuten varjo joskus suhteettomasti suurentaa aiheuttajaansa, Ippolitan hahmo näytti ylevämmältä ja traagisemmalta tätä ääretöntä taustaa vasten.
Eikö sama nainen ollut yhtä liikkumattomana katsellut parvekkeelta elottomassa vesiaavikossa välkkyvää valkoista purjetta? Hän se oli, ja nytkin, kun hänen öinen hahmonsa tuntui vapautuneen kaikesta todellisuuden raakuudesta, liikkui hänen olemuksensa herättämän tunteen alla sama viha: sukupuolten välinen kuolettava viha, joka piilee rakkauden pohjalla ja sisältyy salattuna tai avoimena kaikkiin sen ilmentymiin — ensi katseesta kyllästymiseen ja inhoon.
– Hän on siis vihollinen, ajatteli Giorgio. — Niin kauan kuin hän elää, niin kauan kuin hänellä on vaikutusvaltaa minuun, hän estää minua astumasta kynnykselle, joka hahmottuu mielessäni. Ja miten voisin saavuttaa syvimmän olemukseni, kun hänellä on suurin osa siitä vallassaan? On turha toivoa uutta maailmaa, uutta elämää. Niin kauan kuin rakkaus kestää, maan akseli kulkee yhden ainoan olennon läpi ja elämä on suljettu ahtaaseen piiriin. Palatakseni elämään, voittaakseni, pitäisi minun vapautua rakkaudesta, irtaantua vihollisesta…
Hän kuvitteli Ippolitan kuolleena. — Kuolleena hän muuttuisi ajatusten ainekseksi, puhtaaksi ihanteeksi. Epävarmasta ja epätäydellisestä olemassaolosta hän siirtyisi täydelliseen ja varmaan olomuotoon, lopullisesti vapautuneena sairaasta, heikosta ja hekumallisesta lihastaan. — Hävitä, jos haluat omistaa — muuta keinoa ei ole sillä, joka etsii korkeinta rakkautta.
Ippolita vavahti äkkiä, kuin outo kauhu olisi kouristanut häntä. Kansanuskomukseen viitaten hän sanoi:
”Kuolema kulki ohi.”
Hän hymyili. Mutta sattuman tyrmistyttämä rakastaja ei voinut vapautua säikähdyksen ja hämmennyksen tunteesta. – Onko hän aavistanut ajatukseni?
Vastaa