Kiuas täyttää tänään 1.3.2026 kymmenen vuotta. Sinä aikana olemme julkaisseet 49 teosta, viideskymmenes ilmestyy tänä keväänä. Merkkipäivän kunniaksi julkaisemme Timo Hännikäisen esseen ”Kustantajan mietteitä”. Se sisältyy Hännikäisen keväällä 2025 ilmestyneeseen kirjaan ”Ennen ukkosta”, joka on saatavilla verkkokaupastamme.
–
Kustannusalalle aikova haaveilee luovasta työstä. Haave saattaa toteutua, jos päätyy isoon kustannustaloon perkaamaan käsikirjoituspinoja omassa työhuoneessa, pitämään audiensseja kirjailijoille ja edustamaan firmaa kuohuviinilasi kädessä syyskauden avajaisissa. Sen toteutumista edistävät kaikki ne ominaisuudet, jotka muutenkin edesauttavat hyvin palkattuihin sisätöihin pääsemistä: keskitason yleissivistys yhdistyneenä keskitason älynlahjoihin, kyky haistaa ja omaksua uusimmat trendit, valmius käyttää kyynärpäätaktiikkaa muttei liian avoimesti. Näiden avulla on mahdollista saavuttaa mukavuudenhaluisen humanistin unelma, jossa paistattelusta koti- ja ulkomaisten kirjallisuustähtien loisteessa maksetaan, vieläpä kohtuullisesti.
Kokonaan toisenlainen toimenkuva on sillä, joka on riittävän hullu perustaakseen pienkustantamon, jossa työskentelee yksin tai parin yhtiökumppanin kanssa. Vähintään puolet pienkustantajan työstä on ruumiillista raadantaa tai yksitoikkoista suorittamista. Kirjalaatikoiden kantamista paikasta toiseen, yleensä portaita ylös, välillä kaato- tai räntäsateessa. Kirjatilauksien pakkaamista ja kantamista postiin. Pitkiä ajomatkoja eri puolille Suomea pitämään myyntipöytää obskyyreissä kulttuuritilaisuuksissa. Inventaarioiden laatimista, laskujen kirjoittamista. Hermoja pingottavia neuvotteluja taittajan, graafikon, painotalon edustajan ja kirjanpitäjän kanssa.
Keskusteluista asiakkaiden kanssa myyntitilaisuuksissa voi toki nauttia, varsinkin jos on luonteeltaan sosiaalinen. Mutta usein asiakkaat saapuvat myyntipöydän ääreen esittämään kummallisia kysymyksiä ja poistuvat lopulta ostamatta mitään. Kysymykset saattavat olla häkellyttävän hölmöjä, kuten ”Onko teillä oma kirjapaino?” tai ”Julkaisetteko myös englanninkielisiä kirjoja?” On kerättävä kaikki itsehillintänsä selittääkseen rauhallisesti ja asiallisesti, että vain kaikkein suurimmilla kustantajilla on varaa kirjapainon pyörittämiseen, ja että englanninkielisiä kirjoja ei juuri ole mieltä julkaista Suomessa, koska toimituskulut ulkomaille nostaisivat niiden hinnan tolkuttoman korkeaksi.
Kerran asiakas kysyi minulta, miksi eräs valikoimassamme ollut ohuehko kirja oli kalliimpi kuin monet paksummat niteet. Koska olin pirullisella tuulella, selitin että kirjapainot hinnoittelevat kunkin sanan painamisen erikseen. Halvimpia ovat partikkelit kuten mutta, että, siis, ja, kuin, jotka maksavat vain joitakin sentin sadasosia. Kalliita ovat puolestaan pitkät vierasperäiset tai erikoissanastoon kuuluvat sanat kuten ksenoglossofilia ja suurelementtierikoisparveketyömaa, jotka saattavat maksaa jopa euron kappale. Jos kirja sisältää paljon tällaisia sanoja, sen hinta voi nousta huomattavan korkeaksi sivumäärään nähden. Mies nyökkäsi sen näköisenä, ettei oikein tiennyt uskoako vai ei.
En halua liioitella pienkustantajan työn varjopuolia. Ne eivät ole ollenkaan vaikeita sietää, jos niihin on henkisesti valmistautunut. Lisäksi mekaanisimmatkin tehtävät tuottavat välillä syvää tyydytystä. Painomusteen tuoksu kirjapainon pahvilaatikoita avatessa viestittää, että jälleen yksi kirjaprojekti on saatettu kunnialla päätökseen, abstrakti on muuttunut konkreettiseksi. Pakettikuormaa postiin viedessään kyynisinkin tuntee, että jotakin tärkeää on nyt lähdössä maailmalle. Samalla tuntee huojennusta: vaikka koko loppupainos palaisi tuhkaksi tulipalossa, ainakin nämä teokset päätyvät lukijoille, eikä sitä voi mikään maailmanloppua vähäisempi estää.
Mutta kaikkien alalle ryhtymistä harkitsevien kannattaa tiedostaa, että parhaimmillaankin työ on hirvittävän alipalkattua ja sitä varjostaa jatkuva huoli tulevaisuudesta. Moni toimeentulostaan julkisuudessa valittava kulttuuri-ihminen pärjää paremmin kuin pienkustantaja. Pienlevikkisen kirjallisuuden julkaisija joutuu taistelemaan säännöllisesti uhkaavia vararikkoja vastaan, tekemään kaiken kengännauhabudjetilla, ilman taloudellisia turvaverkkoja, usein jopa ilman kunnollisia varastotiloja. Taloudellinen huoli ei koske pelkästään itseä, vaan niitä kirjailijoita joille on tarjonnut julkaisukanavan ja joiden työhön uskoo.
Itselleni tämä puoli on aina ollut tukalin. Inhoan rahaa, tai tarkemmin sanoen inhoan sen hankkimista ja ajattelemista. On äärimmäisen vastenmielistä laskeskella, mikä olisi edullisinta ja millä keinolla saisi maksimaalisen tuoton. Kaikkein vastenmielisintä on rahasta puhuminen, se on puheenaiheena musertavan tympeä ja sen toistuva esille ottaminen keskusteluissa on matalamielisen ihmisen tunnusmerkki. Joku voisi erehtyä pitämään minua idealistina, mutta minulta vain puuttuu mielenkiinto kaikkea rahaa ja taloutta koskevaa kohtaan. Ihmisen olisi hyvä hankkia sen verran rahaa ettei sitä tarvitse jatkuvasti ajatella, mutta ainakaan suomalaiselle pienkustantajalle se ei ole mahdollista.
Kirjojen kustantaminen ja myynti muuttaa omaa suhdetta niin kirjoihin kuin ihmisiin. Kiukaan verkkokaupan yhteydessä on tällä hetkellä noin kolmentuhannen nimikkeen antikvaarinen osasto, jonka ylläpitäminen on saanut minut tarkastelemaan kirjoja eri tavalla. Ne ovat vähintään yhtä paljon myyntiartikkeleita kuin pyhiä esineitä. Kun ennen näin antikvariaatissa tai kirpputorilla jonkin harvinaisen ensipainoksen, minussa heräsi välittömästi halu hankkia se omiin kokoelmiin. Nykyään mietin ensimmäiseksi, saisinko tuon myytyä ja mihin hintaan. Käyn säännöllisesti läpi kotikirjastoani ja punnitsen monen niteen kohdalla, voisinko elää ilman sitä. En erityisemmin pidä tästä muutoksesta, mutta toisaalta se on kirjanystävälle välttämätön ennemmin tai myöhemmin. Ellei ole varaa hankkia omalla kirjastosiivellä varustettua kartanoa, kiihkeimmän kirjafetisismin on väistyttävä.
Kun omia kirjailijakollegoitaan pääsee tarkastelemaan niin sanotusti aidan toiselta puolelta, alkaa huomata heissä ennen piiloon jääneitä ominaisuuksia. Yksi niistä on herkkänahkaisuus. Kun kirjailijan teoksesta julkaistaan penseä kritiikki, kustannustoimittaja kuuluu ensimmäisiin, joille hän purkaa pahaa mieltään. Usein kritiikki ei edes ole erityisen kielteinen, ja sitä paitsi täystyrmäyskin on parempi kuin hiljaisuus, mutta kirjailija lukee rivien väleistäkin pahantahtoisia ajatuksia ja pohtii, kannattaako tällaisen löylytyksen jälkeen enää jatkaa. Hän tuntuu sillä hetkellä uskovan, että tulevaisuudessa kirjasta muistetaan vain arvostelijan lausumat ikävät sanat. Häntä tuskin lohduttaisi tieto, että jos kirja unohtuu, unohtuu varmasti myös arvostelu.
Kirjailijan herkkyyttä ei tietenkään ole mitään syytä halveksia. Joku teoreetikko, ehkä Maurice Blanchot, piti kirjaa ”kirjailijan ruumiina”, kuvana jonka kirjailija haluaa itsestään ulospäin antaa ja jälkipolville säilyttää. Epäreilu kritiikki on siis eräänlaista ruumiinhäpäisyä, eikä sellaista voi olla ottamatta henkilökohtaisesti. Kaiken lisäksi kirjailija on suojaton sellaista vastaan. Yksityishenkilönä häntä suojelevat kunnianloukkausta koskevat lait, mutta hänen kirjoistaan voi kirjoittaa mitä roskaa tahansa joutumatta vastaamaan sanoistaan. Hän voi korkeintaan vastata kritiikkiin, mutta siinä saa helposti loukkaantujan ja nillittäjän maineen.
Myös tarkkojen myyntilukujen ilmoittaminen kirjailijalle tuottaa lähes varmasti pettymyksen. Sitä seuraavassa keskustelussa aistin aina jonkinmoista katkeruutta kustantajaa kohtaan, vaikka harva sitä suoraan ilmaisee. Yritän selittää, että on usein sattuman varassa, kuinka hyvin kirja menestyy taloudellisesti. Joidenkin teosten kohdalla on helppo ennustaa hyvää myyntiä, toisten painoksista taas jää varmasti suuri osa varastoon pölyä keräämään, mutta täyttä varmuutta ei ole koskaan, eikä sellaista tuo näyttävä mainoskampanjakaan. Kirja joko menee kaupaksi tai ei, ja kustantajan mahdollisuudet vaikuttaa asiaan ovat aina rajalliset.
Kaikille Kiukaan kirjailijoille olen yrittänyt selvittää erään perusasian. Suurin osa kustantamon julkaisemista kirjoista on sellaisia, jotka löytävät lukijansa pitkällä aikavälillä. Pyrin valitsemaan julkaistavaksi kirjoja, joiden voi olettaa kiinnostavan ihmisiä vielä vuosien kuluttua. Tämä strategia on oikeastaan ainoa mahdollinen, kun valtaosa tiedotusvälineistä pitää Kiukaan tuotantoa hiljaisessa boikotissa ja joudun nojaamaan näkyvyydeltään vähäisempiin kanaviin. Se on kuin sissisotaa, jossa aseita ja varusteita kuljetetaan vähän kerrallaan kapeita vuoristopolkuja pitkin.
–
***
Kiukaan kokoista kustantamoa pyörittävä joutuu aika ajoin kysymään itseltään, miksi tekee tätä hommaa vuodesta toiseen. Omalla kohdallani vastaus on aina sama: jonkun se on tehtävä. Kun selaan suurten kustannustalojen kevät- ja syyskatalogeja, tajuan kuinka hirvittävää olisi, jos tämän maan kulttuuritarjonta jäisi niiden varaan. Niiden pinnoitetuilta sivuilta välittyy koko ajan selvemmin asenne, että kirja on kausituote jolla tehdään rahaa parin kuukauden mittaisen julkisuuskampanjan siivittämänä ja sen jälkeen työnnetään ylijäämäniteet silppurin kyltymättömään nieluun.
Minua eivät häiritse mediatalojen liukuhihnatuotokset eli dekkarit, julkkiselämäkerrat, elämänhallintaoppaat ja romanttinen viihde. Niillä tehdään voittoa, ja on ainakin teoreettinen mahdollisuus että osa voitosta joskus käytetään jonkin merkittävän teoksen julkaisemiseen. Minua häiritsee laatuna tarjoillun tuotannon anteeksiantamaton velttous. Kulttuuri on luksusta, ja jos tämä itsestäänselvyys tuntuu loukkaavalta, sopii kokeilla viettää viikko metsässä talvella mukanaan vain kirjoja ja äänilevyjä. Korkeakulttuurin, tässä tapauksessa siis vakavan kirjallisuuden, pitäisi olla luksuksen luksusta, jotain mihin ei päivittäin törmää ja mikä tekee vaikutuksen.
Tavanomainen WSOY:n kevään 2024 katalogissa esitelty uutuusromaani kertoo sukupolvet ylittävästä traumasta, identiteetin löytämisestä, itsensä määrittelemisestä, ihmissuhdesotkuista, menetyksestä toipumisesta, äitiydestä. Se siis on tai ainakin sitä markkinoidaan fiktion muotoon kirjoitettuna human interest -kirjallisuutena, joka käsittelee arkisia ongelmia samaistuttavalla tavalla ja viestii niiden olevan ratkaistavissa. Tällaisten teosten tehtävä on selvä: tuottaa terapiakulttuuriin sopivia tarinoita ja vakuuttaa demokraattisesti lukijalle, että norsunluutornissaan istuva kirjailijakin painiskelee samojen huolenaiheiden kanssa kuin kaikki muut.
Otavan saman kevään katalogissa tietokirjat ovat esittelytekstien mukaan ”pysäyttäviä”, ”järkyttäviä”, ”ravisuttavia”, ”pakahduttavia”, ”jännittäviä” tai ”kiehtovia” (viimeisenä mainittu adjektiivi on jostain syystä liitetty suomalaisista poliisisurmista kertovaan teokseen). Niiden luvataan ensi sijassa herättävän tunteita, ei esimerkiksi muuttavan lukijan käsitystä maailmasta tai sisältävän olennaista informaatiota jostakin aiheesta. Erästä taidehistoriallista teosta, jossa länsimainen taidehistoria kirjoitetaan uusiksi ilman miestaiteilijoita, sanotaan sentään ”silmiä avaavaksi”. Uuteen, mullistavaan ja haastavaan viittaavat fraasit on varattu identiteettipoliittisia muotiaiheita kuten nais- ja sateenkaariasiaa käsitteleville kirjoille.
Se kulttuuri, jota suurimmat ja tehokkaimmat markkinointikoneistot myyvät, on loppuun saakka laskelmoitua ja turvatarkastusten läpäisemää. Se on poliittisesti, psykologisesti, sosiaalisesti ja esteettisesti korrektia. Uusinta uutta tällä saralla ovat niin sanotut kokemuslukijat, jotka perkaavat käsikirjoituksia karsiakseen sieltä mahdollisesti vähemmistöjä loukkaavat ilmaukset ja puhetavat. Turun seudun Seta ry. ylläpitää erityistä kokemuslukijapalvelua, josta kirjailija voi tilata itselleen kokemuslukijan nimeltä Lyyra, Tinksu, Kinos tai Antu. Heillä on seksuaalivähemmistöjä koskevissa asioissa valtuudet määritellä, millainen kuvaus on objektiivista ja millainen virheellisten ennakkoluulojen läpäisemää.
Kokemuslukija on pilleri, jonka nielaisemalla uloste muuttuu sateenkaaren väriseksi. Hän kuuluu niihin ajatuspoliiseihin, jotka Tenho Kiiskisen mukaan ovat korvanneet sivistysporvariston kirjallisuuden portinvartijoina. Yhteistyökumppaneikseen identiteettipoliitikot ovat saaneet uuden polven kustannustoimittajat, jotka ovat kyvyttömiä näkemään kirjallisuutta muuna kuin statuskamppailuna tai aktivismina. Samanlainen näkemys vallitsee kulttuuritoimituksissa, jotka valikoivat parrasvaloihin pääsevät kirjat ja ennen kaikkea niiden tekijät. Niin paljon kuin kirjan sisällön oikeaoppisuutta syynätäänkin, vielä tärkeämpää on, että sen tekijä on hyvä tyyppi ja hyvä ihminen. Sellainen, jonka voi pyytää kolumnistiksi tai keskusteluohjelman vieraaksi vailla pelkoa, että hän sanoisi jotain liian kuohuttavaa.
Kirjailijan kannalta tämä tarkoittaa opportunismin ja pelon hyväksymistä sisäisiksi ohjenuoriksi. Opportunismi ja pelko ovat aina olleet merkittäviä vaikuttimia kirjailijoiden ratkaisuissa, mutta nyt niistä on tullut hyveitä. Tämän päivän ihannekirjailija ei kirjoita riviäkään miettimättä, mitä kustannustoimittaja, kollegat, päivystävät poliittiset aktivistit ja trendejä haistelevat kulttuuritoimittajat siitä mahtavat ajatella. Panoptikonin tavoin toimiva julkinen ja sosiaalinen paine muovaa urakeskeisistä kirjailijoista yhä enemmän toistensa kaltaisia.
Kyseessä on ennen kaikkea nuoremman polven syndrooma. Rehellisimmin uskaltavat puhua ja kirjoittaa veteraanikirjailijat; he ovat yksinkertaisesti liian nimekkäitä ulos saneerattaviksi ja heidän luonnollista poistumaansa on siksi pakko odotella. Nuoret ovat helpommin käsiteltäviä, sillä he ovat kasvaneet amerikkalaistyyppisessä itsensä tuotteistamisen kulttuurissa. Sukupolvenvaihdoksen myötä kustannusalalla vallitsevat myyjän markkinat. Aikoinaan August Strindberg sanoi kustantajalleen Albert Bonnierille: ”Valitsin teidät, koska olette pelottomin.” Nykyään kustantaja voisi sanoa esikoiskirjailijalle: ”Valitsin teidät, koska mietitte koko ajan, millaisena muut teitä pitävät.”
Erilaisten laadunvalvontaprosessien lopputuloksena on kirjallisuutta, joka käsittelee vaikeustasoltaan sopivia ongelmia ja muistaa lopuksi tarjota toivon ja ihmisten välisen yhteyden näköaloja. Leivän ja sirkushuvien, siis dekkareiden ja julkkiselämäkertojen, ohella tarvitaan arvoja ja kohottavia tunteita. Siksi mediatalot kai ylipäätään vielä julkaisevat runoja, romaaneja ja esseekokoelmia. Kansainvälisillä markkinoilla tällainen sisällöntuotanto on johtanut eräänlaiseen sosialistiseen realismiin, jota markkinoi maailman vaikutusvaltaisimman kapitalistisen valtion hallinto ja viihdeteollisuus. Se kiteytyy imelässä ”The Hill We Climb” -runossa, jonka 22-vuotias musta nainen Amanda Gorman esitti Joe Bidenin virkaanastujaistilaisuudessa ja jonka kansainvälisen, Oprah Winfreyn esipuheella varustetun erikoispainoksen julkaisi Suomessa Tammi.
Jos joku suuren kustannustalon edustaja vaivautuu reagoimaan tämäntyyppiseen arvosteluun, vastaus on aina sama: me julkaisemme sitä mitä yleisö haluaa, kirjoja pitää myös myydä. Hän saattaa olla oikeassakin; olen sen verran vieraantunut tyypillisestä Suomalaisen tai Akateemisen kirjakaupan asiakkaasta, etten rohkene spekuloida mitä hän sisimmässään haluaa. Mutta olisiko markkinointikoneiston valjastaminen jonkin oikeaa lahjakkuutta ilmentävän teoksen myymiseen edes silloin tällöin kokeilemisen arvoista? Ehkä massat ostaisivat sellaisen jos sitä heille joka puolella tarjoiltaisiin, kuten he nyt ostavat jokajouluiset ilkkaremeksensä ja tuijalehtisensä.
Myyntilukuihin vetoaminen tuntuu oudolta, kun samaan aikaan puhutaan niin sanotusta painetun kirjan kriisistä, yleisön laskevasta halukkuudesta ostaa kirjoja. Eikö se juuri tarkoita, että mediatalot eivät kaikesta hypestä huolimatta saa tuotoksiaan kaupaksi?
Kun pistäytyy Helsingin kirjamessuilla, voi huomata että huhut painetun kirjan kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Se on epämiellyttävä massatapahtuma, jonka kova ydin on kuitenkin terve: tuhannet ihmiset menevät sinne ostamaan perinteisiä paperille painettuja kirjoja, eivät tekstitiedostoja tai äänitallenteita. Käydessäni siellä syksyllä 2023 tuttu divarinpitäjä kertoi myyneensä toistasataa nidettä jo ensimmäisen messupäivän ensimmäisten tuntien aikana. Hänellä ei ollut omaa messuosastoa suurine katosta roikkuvine mainosplakaatteineen, vaan vaatimaton koju antikvaarisella osastolla messuhallin perällä.
Messujen antikvaarisen osaston hyvät myyntiluvut selittyvät osaksi sillä, että monia klassikkoteoksia ei enää aikoihin ole saanut kuin käytettyinä. Samaisilla messuilla tuttu kustantaja kertoi, että suuret kustantajat eivät ota uusia painoksia edes uusien Nobel-voittajien aiemmin julkaistuista teoksista, vaikka niitä kyseltäisiin. Uusia painoksia otetaan vain ilmeisimmistä klassikoista, kuten Austen, Orwell, Waltari, Tolkien, Dostojevski. Ennen kääntämättömien klassikoiden julkaiseminen on jäänyt melkein kokonaan pienten ja keskisuurten harteille. Akutagawan Hammasrattaat, Strindbergin Inferno, Schopenhauerin Tahdottoman tietämisen autuus ja Ruskinin Työ, talous ja sielu ovat vain muutamia viime vuosien esimerkkejä käännöskirjoista, joita olisi tuskin edes kannattanut tarjota suurille taloille ja joiden olemassaolo on tullut lukevan yleisön tietoon hitaasti ja vaillinaisesti. Tämä on paljolti suomalainen ilmiö, sillä ulkomailla vakiintuneet suuret kustantajat kyllä julkaisevat paljon vastaavanlaisia nimikkeitä. Ja vielä joitakin vuosikymmeniä sitten siihen näytti olevan varaa näin pienellä kielialueellakin.
Painetun kirjan kriisi on luultavasti nimenomaan isojen kustantamojen ongelma. Ne julkaisevat pääosin painettua internettiä, painettua tosi-tv:tä ja ennalta-arvattavaa laatukirjallisuutta, ja saavat sitä kaupaksikin ylivoimaisen markkinointiapparaattinsa avulla, mutta eivät niin paljon kuin haluaisivat. On selvää, että sähköisillä medioilla on yliote vetävien tarinoiden, henkilökuvien ja itsehoitofilosofian tuottamisessa. Miksi lukea tusinaproosalla kirjoitettu Nordic Noir -dekkari, kun voi katsoa televisiosarjan? Miksi lukea haamukirjoittajan laatimat jääkiekkoilijan muistelmat, kun voi katsoa hänestä tehdyn dokumentin? Suuret kustantajat tuntuvat markkinoivan tuotteitaan niille, joita lukeminen ei ylipäätään kiinnosta. Se on tuskin muuta kuin hidasta taloudellista itsemurhaa, ja esteettinen itsemurha on jo tapahtunut ulottamalla tuotteistaminen ja mukavuudenhalu myös taidekirjallisuuteen.
Kuten tiedetään, kirjat ovat monia muita kauppatavaroita epäedullisemmassa asemassa. Yleisö ei ole halukas maksamaan niistä samoin markkinaehdoin määräytyvää hintaa kuin muista tuotteista. Kirja on ”kallis”, vaikka se harvoin maksaa muutamaa keskioluttuoppia enempää ja sen käyttöikä on huomattavasti pitempi. Yhä heikompaan asemaan kirja on päätynyt joutuessaan kilpailemaan kommunikaatiovälineenä ensin television ja sitten tietotekniikan tarjoamien välineiden kanssa. Suuret kustatajat ovat reagoineet tilanteeseen akamalla tuottaa kirjallisuuden sijaan ”lukemista”, ja siksi sellaisen sisällön, jonka välittämiseen juuri kirja on ihanteellinen väline, tuottaminen jää koko ajan enemmän pienten ja keskisuurten kustantajien tehtäväksi. Ne pystyvät markkinoimaan ja myymään kirjallisuutta tehokkaammin sille yleisölle, joka on siitä kiinnostunut, eikä myynnin tarvitse olla kovin suurta ollakseen kannattavaa.
Kirjallisuus ei siis ole katoamassa, vaan pikemminkin palaamassa siihen asemaan, jossa se on ollut suurimman osan noin 5000-vuotisesta historiastaan. 1700-luvulla alkanut ajanjakso, jolloin valtaosa ihmisistä osasi lukea ja kirjoittaa ja myös hyödynsi näitä taitoja aktiivisesti, saattoi olla vain lyhyt välivaihe, jonka jälkeen kirjallisuudesta tulee jälleen pienehkön piirin harrastus. En pidä tällaista tulevaisuutta mitenkään lohduttomana, mutta ihmettelen kyllä, mistä isojen kustannustalojen henkilökunta, jonka oletan kärsivän ainakin jonkinasteisesta intohimosta kirjallisuutta kohtaan, löytää motivaation pukata vuosi toisensa jälkeen ilmoille valtava määrä kirjoja, joista tulee puolessa vuodessa keräyspaperia. Eikö siinä tule maansa myynyt olo?
Saman kysymyksen voisi esittää kriitikoille, jotka on valjastettu halpahallihenkisen markkinointikoneiston palvelukseen. Tai ehkä on väärin puhua kriitikoista, sillä asiantuntevat ja laajalti lukeneet ammattikriitikot on suurelta osin korvattu kulttuuripuolen rivitoimittajilla, joiden käsittelyyn voi antaa minkä kirjan tahansa. Kriitikon työ nousee nykyään esiin yhdentekevissä kohuissa, jotka ovat niin ennalta-arvattavia että niiden täytyy olla etukäteen suunniteltuja. Kaava menee seuraavanlaisesti. Urheilija, juontaja, ”tubettaja”, valokuvamalli tai muu julkisuuden henkilö julkaisee suurelta kustantajalta itsestään kertovan teoksen, joka annetaan Helsingin Sanomien kulttuurisivujen kriitikon arvosteltavaksi. Koska kirja on yksinkertaisimpienkin laatustandardien perusteella heikko ja kriitikko haluaa säilyttää uskottavuutensa kulttuuri-ihmisenä, hän haukkuu sen. Kirjan tekijä loukkaantuu kritiikistä ja tilittää loukkaantumistaan Ilta-Sanomien tai Iltalehden haastattelussa. Tapauksesta syntyvä häly lisää kirjan myyntiä. Lähivuosina menetelmää on sovellettu ainakin taitoluistelija Kiira Korven runokokoelmaan (Otava) ja twerk-tanssija Tinzen muistelmateokseen (Tammi). Entisaikaan tällaiset teokset olivat viihdeuutisten aineistoa, eikä niillä kulttuurisivuja kuormitettu, mutta näinä tasa-arvon aikoina jokaisella kirjan julkaisseella on subjektiivinen oikeus saada se siellä arvosteltavaksi – ainakin, jos kustantaja voi tehdä sillä rahaa.
Kriitikko voi päätyä valokeilaan myös arvostelemalla homon, transsukupuolisen, vammaisen tai ”rodullistetun” kirjoittamaa teosta kirjallisten ansioiden puutteesta. Hän ei ole ymmärtänyt, että sellaisista kirjoista tulee laatia sisältöä kuvaileva esittely jonka lopussa kiitetään tekijää rohkeudesta, ja saa kimppuunsa vihaisten aktivistien parven. Hän saa kuulla olevansa valkoinen etuoikeutettu, joka puolustaa itse määrittelemiään estetiikan kriteerejä. Jotkut äänessä olijoista ovat kirjailijoita tai kirjallisuudentutkijoita, jotka ovat jossakin vaiheessa uraansa päätelleet, että tyyliseikoilla ei ole kirjallisuudessa merkitystä.
Digitaalisen painatuksen aikakaudella ongelma ei ole se, ettei kirjoja julkaistaisi. Päinvastoin, niitä julkaistaan Suomessa enemmän ja monipuolisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Juuri mitään tästä moniäänisyydestä ei kuitenkaan välity niiden julkaisu- ja julkisuuskanavien kautta, joita on perinteisesti pidetty kirjallisuuden vankimpana linnakkeena. Ne ovat keskittyneet julkaisemaan ja markkinoimaan ”ammattitaidolla tehtyjä laatuteoksia”, jollaisia on jo valmiiksi liikaa. Lisäksi kustannus- ja lehtitalojen sekä kirjakauppaketjujen päällekkäiset omistussuhteet varmistavat, ettei tilanne ainakaan lähitulevaisuudessa muutu mihinkään. Vain jokin raju ja katkera mediakonglomeraatin sisäinen riita voisi sysätä muutoksen liikkeelle.
En siis tosissani usko, että suurista kustantamoista enää tulee sellaisia koko kirjallisuuden suunnannäyttäjiä kuin ne kerran olivat, enkä tiedä olisiko se edes toivottavaa. Mutta haluan antaa vaatimattoman neuvoni siltä varalta, että kolme suurta haluavat pelastaa kulttuurikustantajan maineestaan edes sen mikä pelastettavissa on. Tässä tapauksessa niiden pitäisi suorittaa kolme perustavaa uudistusta.
Yksi välttämätön uudistus on silkan viihteen ajaminen pysyvästi takaisin omaan karsinaansa. Jos yleisö tahtoo nokkelia sutkauksia laukovan pellen, antakaa sille sellainen, mutta älkää pakottako kirjailijaa siihen rooliin. Aikuisten värityskirjoja, salibandynpelaajien henkilökuvia ja TV-käsikirjoittajien laatimia ihmissuhderomaaneja tulisi pitää sellaisina mitä ne ovat, eli bulkkitavarana jonka tuotolla julkaistaan jotain kunnollista. Näkyvyyden hankkiminen niille vakavan kulttuurijournalismin siivellä pitäisi lopettaa, ja samalla sietäisi harkita jonkinlaisten laatukriteerien asettamista ajanvietteellekin. Painetulle televisiosarjalle tai internetille tuskin löytyy loputtomasti kysyntää. Se, että jollain Waltarilla tai Linnalla on nykyään elitistisen kirjallisuuden leima, todistaa vastaansanomattomasti yleisestä tyhmentymisestä, mutta pitääkö tyhmyyttä palvoa?
Toinen välttämättömyys on keskinkertaisuuden hirmuvallan purkaminen. Käytännössä tämä tarkoittaisi mediapersooniksi tuotteistetun ja yhdenmukaisen urakirjailijoiden joukon saneeraamista ulos. Ongelmaksi saattaa koitua heidän suuri määränsä; koko operaatio olisi helpointa aloittaa luetteloimalla ne, jotka halutaan pitää. Joka tapauksessa, jos joku ryhmä ansaitsee joutua marginaaliin, niin juurikin he. Kustannusohjelmiin pitäisi jättää vain teokset, jotka tuovat kirjallisuuteen jotakin lisäarvoa, ja palauttaa kunniaan kirjailijat joille, Juha Seppälän sanoin, uhma on ainoa oikea tapa palvella taidetta ja Jumalaa.
Kolmanneksi olisi lopetettava kaikkialle änkeävä ja kaiken tärvelevä identiteettipolitiikka. Poliittisten tuultenhaistelijoiden käsikirjoitukset on palautettava rutiininomaisesti valmiiksi muotoillun hylkäyskirjeen kera, jos ne ovat kirjallisesti ansiottomia, niin kuin ne kymmenessä tapauksessa yhdeksästä ovat. Alanvaihto on paras ratkaisu sellaisille kustannustoimittajille kuten se, joka luki Eero Paloheimon Kiinalainen juttu -kirjan käsikirjoituksen ennen kuin Paloheimo päätti tarjota sitä minulle. Tämä nuori naisoletettu oli korjannut tekstiin lyönti- ja kielioppivirheiden lisäksi myös sopimattomat ajatukset.
En elättele suuria toiveita, että näihin uudistuksiin ryhdyttäisiin. Identiteettipolitiikasta saatamme tosin päästä lähitulevaisuudessa eroon, sillä kansainväliset suuryritykset ovat jo alkaneet lomauttaa tasa-arvotiimejään tajuttuaan, ettei hörhövasemmiston kanssa liittoutuminen ainakaan lisää kassavirtaa. Suomessa mennään luultavasti hieman jälkijunassa tämän trendin mukana, kuten aiemmin mentiin identiteettipolitiikan omaksumisessakin.
Muissa asioissa todennäköisintä on, että suuret kustantajat jatkavat oman perintönsä häpäisemistä. Niiden ainoa tämänhetkinen kilpailuetu on pitkän historian tuottama ammattitaito, jonka ansiosta ne eivät ainakaan kovin usein päästä tuotantoon selvästi keskeneräisiä käsikirjoituksia. Mutta ammattimaisuuskin kääntyy itseään vastaan, jos lopputuote on laskelmoitu ja yhdentekevä. Tarkoitus ei ole löytää täydellistä käsikirjoitusta, vaan tekstiä joka tuntuu tuoreelta ja aiheuttaa jonkinlaisen liikahduksen. Punkrockin vanha iskulause ”raa’an puolesta ylikypsää vastaan” pätee tässä.
Näillä näkymin aloite siis säilyy pienillä ja keskisuurilla kustantajilla, mikä ei omalta kannaltani ole lainkaan huono asia. Ehkei se ole huono asia kirjallisuudenkaan kannalta. Kirjallisuus todennäköisesti voi paremmin pienehköjen toimijoiden verkostona kuin mahtavien portinvartijoiden hallitsemana instituutiona. Silloin se ei ainakaan ole yhdenmukaistettavissa, vaikka sen näkyvyys ja painoarvo ovatkin ehkä pienemmät.
Vastaa