Helsingin Yliopiston Rahastot irtisanoi viime vuonna Rosebud-kirjakaupan myymälä Sivullisen vuokrasopimuksen Kaisaniemessä. Tapausta pidettiin katastrofina Helsingin kirjalliselle elämälle, koska valikoimaltaan kaupungin laajin kirjakauppa ei niin vain löytäisi uusia tiloja, varsinkaan sellaisia joihin saisi ohjelmalavan kulttuuritilaisuuksia varten. Vastalauseissa vedottiin yliopiston sivistysarvoihin, mutta turhaan. Kriisi päättyi kuitenkin onnellisesti: Sivullinen löysi jo loppuvuodesta sopivan liiketilan vielä keskeisemmältä paikalta, Postitalosta keskusrautatieaseman kulmalta.
Postitalon Sivullinen oli sopivin mahdollinen paikka tämän viikon torstaina käydyn Suuren kirjallisuuskeskustelun järjestämiseen. Sivullisen kohtelu oli ilkeä esimerkki juuri siitä ydinongelmasta, jota keskustelussa oli tarkoitus käsitellä: kirjallisuuden ajamisesta nurkkaan voiton maksimoinnin tieltä. Keskustelijoiksi oli valittu Teemu Keskisarja ja Antti Nylén, erilaiset ja jopa vastakkaiset hahmot, jotka ovat molemmat omilla tahoillaan puhuneet kirjallisen sivistyksen puolesta. Keskustelun koordinaattorina toimi Jussi K. Niemelä.
Niemelä oli pyytänyt minulta yleisöpuheenvuoroa keskusteluun, mutta en päässyt paikalle työkiireitteni takia, joten etukäteen kirjoittamani puheenvuoron luki tilaisuudessa vaimoni Carita Hännikäinen. Koko keskustelun yleisöpuheenvuoroineen voi ja kannattaa katsoa tallenteena Sivullisen YouTube-kanavalta. Se sisältää harvinaisen avointa ja monipuolista kirjallisuuskeskustelua, sellaista jota ei kuule yhdelläkään kirjamessulavalla tai television kulttuuriohjelmassa. Keskisarjan ja Nylénin näkökulmat täydentävät toisiaan, ja lisävalotusta aiheisiin tuovat yleisöpuheenvuorot.
Todella syväluotaava analyysi kirjallisuuden ja painetun kirjan tilasta Suomessa vaatisi tietenkin monipäiväisen symposiumin, mutta Postitalon paneeli oli hyvä alku. Päätin kommentoida näin jälkikäteen muutamia valikoituja kohtia keskustelusta.
Keskisarja ja Nylén aloittivat käsittelemällä suomalaisuutta ja sen määrittelyä. Keskisarja sanoi ensimmäisessä puheenvuorossaan pitävänsä ”supisuomalaisuuden” keskeisenä ja oikeastaan ainoana välttämättömänä kriteerinä kieltä. Itse en naulaisi suomalaisuutta pelkkään kieleen, mutta jos jokin suomalaisuuden perimmäinen minimiedellytys tarvitaan, kieltä sopivampaa tuskin on. Olento, jolla ei ole kieltä, ei voi kuulua heimoon tai kansaan – sillä on korkeintaan lauma. Kieli on kuljetin, joka kuljettaa mukanaan sitä mutkikasta ja metafyysisiäkin ulottuvuuksia sisältävää kokemusta, jota sanotaan kansalliseksi identiteetiksi. Suomalaisuus on jäännöksettä tallennettu suomen kieleen ja voidaan julistaa kokonaan kadonneeksi vasta sitten kun viimeinen suomea puhuva ihminen kuolee.
Kun kirjallisuutta noustaan puolustamaan tässä maassa, pitää muistaa että kyse on nimenomaan suomenkielisestä kirjallisuudesta. Englannin- tai kiinankielisen kirjallisuuden puolustaminen ei ole meidän asiamme, ja noilla kielillä varmasti kirjoitettaisiin kirjallisuutta vielä pitkään sen jälkeen kun kirjoitettua suomea ei ymmärtäisi enää kukaan. Kyse on myös käännöskirjallisuudesta. Kuten eräässä yleisöpuheenvuorossa huomautettiin, useimmat tieteen, filosofian ja kirjallisuuden virtaukset on keksitty jossakin muualla kuin Suomessa, ja suomalaisuuden olemassaolo riippuu myös siitä, kykenemmekö kirjoittamaan ja keskustelemaan niistä omalla äidinkielellämme.
Nylén pohti, olisiko mahdollista kuvitella väestöltään hyvin kirjava Suomi, jossa puhutaan lukuisia eri kieliä joista suomi on vain yksi muiden joukossa. Tämähän on jo todellisuutta monilla Suomen alueilla. Esimerkiksi Vantaan kaupunki ylpeilee sillä, että siellä puhutaan 122:ta eri kieltä. Itse en aivan käsitä, mitä esikuvallista on siinä, ettei kukaan ymmärrä toistensa puhetta. Nylénin kuvaama Suomi olisi varmasti mahdollinen, mutta miksi sitä pitäisi kutsua Suomeksi? Toisin kuin Itävalta, Korean demokraattinen kansantasavalta tai Amerikan Yhdysvallat, Suomi ei nimenä viittaa maantieteelliseen sijaintiin tai yhteiskuntajärjestelmään, vaan suomen kieleen ja sitä puhuviin ihmisiin. Ilman niitä ja niiden erityisasemaa olisi vain maa-alue, jolle sopisi luultavasti paremmin jokin muu nimi.
Kuten arvata saattaa, suuri osa keskustelusta käsitteli valtiovallan ja kirjallisuuden suhdetta nykyhetkessä, etenkin kulttuurileikkauksia ja kirjan arvonlisäveron viimevuotista korotusta. Tässä historioitsija-kansanedustaja Keskisarjan ja kirjailija-kustantaja Nylénin välille oli pyritty rakentamaan vastakkainasettelua, mutta he osoittautuivat pääosin melko samanmielisiksi. Alv-korotusta myös Keskisarja piti järjettömänä päätöksenä ja totesi, että se voitaisiin koska tahansa perua ellei yhden ministerin ja yhden virkamiehen ylpeys sitä estäisi. Nimiä hän ei maininnut, mutta nekin varmasti tulevat esiin aikanaan. Yhtä mieltä keskustelijat olivat myös arvonlisäveron poistamisesta kirjoilta kokonaan: se ei maksaisi yhteiskunnalle käytännössä mitään ja luultavimmin poistaisi jokusen kirjailijan työttömyyskortistosta.
Keskisarja on sikäli poikkeuksellinen hahmo, että yhtenä harvoista oikeistopuolueiden kansanedustajista hän on ollut aktiivinen kulttuuripolitiikassa. Oikeistoa on väitetty kulttuurivihamieliseksi, mutta pikemminkin sen toiminta heijastaa välinpitämättömyyttä kulttuuria kohtaan. Kulttuuria koskevia puheenvuoroja ei ole siltä suunnalta juuri kuulunut, paitsi silloin kun on pitänyt leikata kulttuurin rahoituksesta tai kosiskella rahvasta puheilla ”tekotaiteesta”.
Toisaalta kulttuurin määrärahojen pudottaminen edellisen hallituksen aikana pakotti kulttuuriväen katsomaan silmiin epämiellyttävää totuutta: politiikan punavihreä sektori ei ole sen enempää kulttuurin puolella kuin kukaan muukaan. Vihreät ja vasemmistopuolueet ovat kyllä perinteisesti profiloituneet kulttuurimyönteisinä, samoin osa suurpääomasta, jota mm. Koneen säätiö edustaa. Tämä on johtunut osin imagosyistä, osin tarpeesta saada taiteilijoista näkyviä tukijoita omille poliittisille pyrkimyksille. Mallista on kehittynyt rakenteellisen korruption muoto, josta voi hyötyä jos esittää julkisesti oikeanlaisia mielipiteitä, tekee teoksia ajanmukaisista aiheista ja on oikeiden ihmisten kaveri. Mutta tiukan paikan tullen kirjailijat ja taiteilijat ollaan kyllä valmiita heittämään yli laidan. Kulttuuri on helposti uhrattavissa, koska kulttuuriväen äänet eivät tuota tai kaada yhtäkään vaalivoittoa.
Kulttuurin ei tietenkään tarvitsisi olla pelkkä politiikan välikappale. Pienellä mutta oikein kohdennetulla julkisella rahoituksella olisi kyllä turvattavissa tärkeimmät kulttuuri-instituutiot ja normaalille eurooppalaiselle sivistysvaltiolle ominainen kulttuurielämä ilman että asiasta kehkeytyisi oikeiston ja vasemmiston välinen kiista. Se edellyttäisi vain tahtoa. Mutta tällaista tahtoa ei yhdeltäkään maamme puolueista löydy. Kaikista puolueista löytyy kyllä yksilöitä, joille kulttuuri on sydämenasia, mutta yleensä he eivät pääse merkittäviin asemiin. Useimmiten kulttuuriministeriksi nimitetään joukon heikkolahjaisin, koska kulttuuriin suunnatut rahavirrat ovat niin pienet, ettei hän pääse siinä tehtävässä tekemään suurta vahinkoa.
Kirjallisuuden alalla työskentelevien on siis aika ymmärtää, että kauniit puheet ja imagonrakennus eivät tuo heille leipää pöytään. Samalla voi miettiä, olisiko syytä vähentää riippuvuuttaan järjestelmästä, joka toimii aivan muiden kuin kulttuurintekijöiden ehdoilla. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Keskisarja nosti esiin sen, että suomalaisen kirjallisuuden ja taiteen tärkeimmillä kehityskausilla rahoituksesta ei vastannut valtio vaan yksityiset mesenaatit. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin totesi, että nykyään tällaisia hyväntekijöitä ei muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta löydy. Talouselämän edustajien huono maku ja kiinnostuksen puute kaikkea sivistystyötä kohtaan kuuluu aikamme vitsauksiin.
Lisäksi suuristakaan rahasummista ei ole apua, jos kirjallisuus tukehduttaa itse itsensä ja torjuu todellisen monimuotoisuuden. Tätä korostin tilaisuutta varten kirjoittamassani puheenvuorossa, joka on alkuperäisessä muodossaan tällainen:
On asia, jota mikään rahasumma ei voi korvata, ja se on omanarvontunto. Suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa keskitytään yleensä puhumaan rahasta, mutta siihen osallistuvat eivät ole tietoisia omasta arvostaan.
Tämä ilmiö on melko uusi. Vain muutama vuosikymmen sitten kirjallisuudessa hyväksyttiin niinkin vaikeat ihmiset kuin Christer Kihlman, Hannu Salama, Pentti Linkola ja Jouko Turkka. Nykyisessä ilmapiirissä heidän kaltaisiaan ei voisi kuvitellakaan kirjallisuusohjelmien vieraiksi, suuren sanomalehden kulttuurisivuille tai edes isojen kustantamoiden kirjailijoiksi.
Kirjallinen julkisuus on muuttunut järjestelmäksi, jossa palkitaan pelosta ja opportunismista. Tämän päivän ihannekirjailija ei kirjoita riviäkään miettimättä, mitä kustannustoimittaja, kollegat, päivystävät poliittiset aktivistit ja trendejä haistelevat kulttuuritoimittajat mahtavat siitä ajatella. Kaikki pelkäävät toimeentulon kuihtumista, sosiaalista leimaa, kuoliaaksi vaikenemista.
Haluaisin kuulla keskustelijoiden näkemyksiä tästä asiasta. Miksi kirjallisuusinstituutioiden, apurahalautakuntien ja kirjallisuuden kustantajien luottamus itseensä on niin heikko, että ne eivät kestä todellista moniäänisyyttä? Mikä konsensuspakon on aiheuttanut? Ja ennen kaikkea: mitä sille on tehtävissä?
Kiitän huomiostanne.
Kommentti sähköisti keskustelua kiintoisalla tavalla ja vei sen jälleen uuteen suuntaan. Nylén sanoi, ettei itse usko kirjailijoiden pelokkuuttaan muokkaavan kirjoituksiaan tai ajatuksiaan julkisuuteen sopivammiksi. Totta kyllä, monet heistä aivan vilpittömästi edustavat sitä mitä kirjoittavat tai muuten julkisesti sanovat. Mutta eivät suinkaan kaikki. Varsinkin niin sanotun woke-villityksen hulluimpina vuosina moni kollega vuodatti minulle yksityisissä keskusteluissa tuntojaan ilmapiirin sairastumisesta. Julkisiin avautumisiin näistä keskusteluista ei kuitenkaan tihkunut mitään, ja osa heistä sanoi suoraan, ettei halua kohdata vaikeuksia, joita ajatusten ääneen sanominen tuottaisi. En osaa tuomita heitä, sillä tiedän hyvin etteivät heidän pelkonsa ole aiheettomia. Mutta mitä tällaiset valinnat tekevät pidemmän päälle koko kirjallisuudelle?
Yukio Mishima puhui 1960-luvulla ”kulturismin” vaarasta. Hän tarkoitti sillä prosessia, jossa kulttuuri katkoo siteensä kuohuttaviin, irrationaalisiin ja vaarallisiin juuriinsa ja arvottaa itsensä pelkkien humanististen vaikutustensa perusteella. Se katsoo hyödylliseksi tehtäväkseen kehittää empatiaa, parantaa keskittymiskykyä, vähentää stressiä, hioa sosiaalisia taitoja, estää syrjäytymistä, synnyttää vaurautta… Näin kulttuurista tulee ”ihmiskunnan yhteistä kulttuuriperintöä”, jotakin yhtä harmitonta ja kaunista kuin suihkulähde puistossa.
Tällaista kulttuurin ja kirjallisuuden kesyyntymistä ja latistumista vastaan Nylén itse kirjoitti hienosti kirjassaan Häviö:
Kun sanotaan ”se, mistä pitäisi vaieta”, melkein aina jossain jotain särkyy. Totuus haavoittuu tavalla tai toisella, sillä jos keskustelu jostakin asiasta tai jonkin asian sanominen ääneen todella on katsottu tarpeettomaksi tai epäsopivaksi, siihen on varmasti erittäin hyvät syyt. Tämä pätee myös omaan ylimieliseen suunsoittooni ”Vihan ja katkeruuden esseissä”. En usko ”Mikään minussa ei liikahda…” -virkkeeni tai muutaman muun vastaavan kohdan tuoneen mitään hyvää maailmaan.
Ja siltikin, kaikesta huolimatta, tätä vaarallista ja epätoivoista menetelmää pitää myös puolustaa. Jos edes kirjallisuus ei ole alue, jossa sanotaan se, mitä ei oikein voi sanoa, tai se, mistä on vaiettava, täyttyy todellisuutemme pelkistä latteuksista tai hokemista, jotka kuitenkin rakentavat tietynlaista, joidenkin etua palvelevaa yhteiskuntaa. Puheen monimuotoisuus on äärimmäisen tärkeä arvo, eikä sen puolustaminen ole helppoa. Siinä voi sekä puolustajalle että puolustetulle käydä huonosti.
On vaikea kuvitella, että kukaan Postitalossa torstaina läsnä olleista olisi tästä eri mieltä. Kyse onkin siitä, kuinka pitkälle ollaan valmiita menemään, ollaanko valmiita löytämään kipuraja. Ehkä kirja on kaikessa kommunikaatiossa erityisasemassa juuri siinä, että sen välityksellä voidaan sanoa asioita joita ei kasvokkain tohdittaisi, jopa asioita joista pitäisi kaikkien järkiperusteiden nojalla vaieta.
Lopuksi on todettava, etten voi kylliksi kiittää Suuren kirjallisuuskeskustelun järjestäjiä ja osallistujia. Harvemmin mikään reilun puolentoista tunnin ajanjakso herättää yhtä paljon toivoa henkisen elämän jatkumisesta Suomessa.
Vastaa