Tutustuin Ari-Pekkaan lukiossa. Se kasvoi hermostuneiden syömishäiriöisten äitien ja omista asioistaan huolehtivien isien rivitaloalueella Hëx-Tapulissa syvällä Pohjois-Helsingin unohdetuilla rivitaloalueilla. Pääsimme samaan geenitekniikkaa ja CRISPR-muuntelua painottavaan kouluun, mikä saattaa todistaa ettei sattumaa ole olemassa.
Se oli pitkä kuten minä, mutta liian fiksu istumaan hiljaa. Kirkkaana palavat silmät tummien silmänalusten alla saivat sen näyttämään käsikranaatilta. Sen huvia oli mahdollisimman tarkkojen hymiöiden kaivertaminen pulpetteihin ja mahdollisimman sopimattomissa kohdissa kirkuminen tuntiopetuksen keskellä.
A-P oli viimeisin lenkki tarkoituksella syrjäytyneiden ketjussa. Sen vanhemmat olivat lähes läpikuultavia narkomaaneja, joiden kesät kuluivat takapihoilla ja puistojen penkeillä makoillessa. Jääkaapissa oli aina valkoista Monsteria ja juomakelvolliseksi lantrattua spriitä, joista sai hyvät eväät kouluun.
Niiden onnetonta kotia varjosti kaiken muun lisäksi pieni tehdas, joka oli joskus valmistanut tienpäällystettä. Olin siellä jatkuvasti. Ikkunoista näkyi karsikkopuita ja betonisia pihateitä. Pihojen lapset vangitsivat rottia näppäriin ansoihin ja pudottivat niitä kuumaan bitumitervaan leikkimielessä.
Me leikittiin kotia viikonloppuisin, kun A-P:n porukat lähtivät Itälohko seiskan Mustasatamaan vetämään heroiinia eli telttailemaan. Kävimme metroasemalla ruskeiden poikien piirittämällä kioskilla ostamassa sipsiä ja limua. Me ryypättiin ja otettiin aurinkoa. Me poltettiin sen isän traumaperäiseen stressihäiriöön määrättyä laillista ganjaa. Se oli (POISTETTU TURVALLISUUSSYISTÄ) entisessä työpaikassaan Puolustusvoimilla, tai niin se oli sanonut lääkärille. Siitä oli pitkä aika eikä se ollut mennyt töihin tapahtuneen jälkeen.
Viikonloput valuivat ja kuluivat ja meillä oli pelkät alusvaatteet päällä, jottei pilven käry tarttuisi vaatteisiin. Mä viikkasin housut ja paidan kylpyhuoneen tyhjään kaappiin talteen. A-P:n vaatteet oli isossa kasassa sen sängyn jalkopäässä.
Mä runkkailin yleensä aamuisin herättyäni. A-P runkkasi vessassa käydessään.
Me hakattiin konsolipelejä ja otettiin aurinkoa takapihalla oranssissa auringonvalossa.
Jossain vaiheessa A-P:n faija tukehtui kuoliaaksi. Se oli telttailuonnettomuus. Ne jäivät asumaan kahdestaan siihen taloon ja niihin varjoihin. Sen mutsi alkoi viettää enemmän aikaa kotona istuen kivääri sylissä paskaisessa nojatuolissa puhumassa ikkunaruudulle. Isän suoma suodatin poistui. Jaettu koti paranoidin narkomaanin kanssa kaiversi omat jälkensä molempiin heti. Molemmat tuijottelivat paljon ja mahdollisimman eri suuntiin.
Kuukautta ennen valmistumista A-P murtautui koulun biojätteen välivarastoon, missä (POISTETTU). (POISTETTU) joka ei enää toiminut kunnolla. Se saatiin kiinni opetusbiologian tukitiloista syli täynnä vanhoja tarkkailulaitteita.
Valmistuin tietämättä, missä A-P meni. Siitä ei kuulunut mitään pitkään aikaan.
Kesken korkeakoulutuksen sain siltä viestin. Pääsin näkemään ja kuulemaan kaiken, minkä olin missannut.
Sain kuvaviestin asuntovaunusta oranssissa auringonvalossa. Muovituoli, muovipöytä ja kahdeksan tölkkiä kaljaa. Sen jälkeen viesti: “Vapaus.” Sen jälkeen lisää viestejä.
Sen mutsi oli mokannut pahasti ja talo oli mennyt. Samalla oli mennyt mutsi jonkun hahmon mukana jonnekin itään. A-P oli yksin. Se oli löytänyt paikan Vanha-Pihlajamaan metsistä juoksuhautojen keskeltä. Niihin se piilotti varatettuja polkupyöriä. Kun niitä oli tarpeeksi, sai viinaa ja metaa. Kun niitä oli liikaa, sai kylmän asuntovaunun.
Lopulta sai Sig Sauerin, jolla korjata koko elämä. Sitä viestiä se kirjoitti kylmässä asuntovaunussa ja saman viestin loppuun: “Haluaisitko sä hengata pitkästä aikaa?”
Asuntovaunu lepäsi kallion päällä sammalpedillä kuin haavoittunut meriolento. A-P istui pienellä muovipöydän äärellä. Parta rehotti ja laihtunut ruho retkotti raakana loppukesän höyryissä. Oikeassa kädessä nitisi taittoveitsi, jota se availi ja sulki ja silmät paloivat koko maailmalle, mutta minulle se sanoi moi.
Otin parit kaljat autosta. A-P antoi muovituolinsa mulle ja istuutui etuoven kynnykselle. Me poltettiin tupakat ja juteltiin. Sitten se halusi näyttää mulle lukaalin, jossa ei ollut paljoa näytettävää. Ohutta sänkyä vastapäätä oli asetettu ikivanha LCD-näyttö, jonka näki kokonaan kyljellään maatessaan. Se sanoin, että se oli aika vitun hyvä järjestely.
Istuin vuorostani kynnykselle ja A-P otti muovituolinsa alleen. Se kaivoi esiin Sig Sauerin ja esitteli sitä. Se kertoi kuinka sen tarkkuus oli nyt mintissä ja että sillä on kohta käsiraha autoon. Se oli kuullut mutsinsa asuvan Porin jättömailla.
Se kysyi pitäisikö sen potea huonoa omaatuntoa. Pyysin uuden kaljan ja yhden tupakan. Parin minuutin jälkeen nousin ja lähdin ja ajoin kotiin.
A-P lähetti viestejä päivittäin kuukauden päivät, mutten vastannut yhteenkään.
Kävin eilen sen sometilit läpi nähdäkseni taas mitä oli tapahtunut.
Se on naimisissa ja niillä on lapsi. Se käy bensa-asemalla tankilla. Sen vaimo kävi aikoinaan saman rippikoulun mun kanssa.
Sillä on hääkuvia ja raskauskuvia ja syntymäpäiviä ja pizzaa sunnuntaisin. Sillä on mökkimiehen erähousut ja puulla lämpiävä sauna ja kavereita saunomassa.
Yhdessä kuvassa A-P istuu vuoden ikäinen lapsi sylissään Sig Sauer toisessa kädessä. Kuvatekstinä lukee “Vapaus.” Kuvalla on parisataa 😂-reaktiota.
–
Mikko Pöyhönen on Lahdessa asuva muusikko ja kirjailija. Hän soittaa mm. yhtyeissä Pyhä Kuolema ja Tervahäät. Pöyhösen esikoisrunokokoelma ”Köyden puute” ilmestyi Kiukaalta keväällä 2025.
Vastaa