Suomentanut Mika A. Keränen
Tämä kaksiosainen essee ilmestyi ensimmäisen kerran ranskalaisessa La Révue des Révues -lehdessä kesällä 1896 nimellä ”Études funèbres”. Ne eivät sisältyneet August Strindbergin teoksen ”Inferno” alkuperäiseen ranskankieliseen käsikirjoitukseen eivätkä sen ruotsiksi ilmestyneeseen ensimmäiseen laitokseen. Ennen ”Infernon” ilmestymistä Ranskassa Strindberg kuitenkin halusi laajentaa alkuperäistä käsikirjoitusta muutamalla tekstillä, johon ”Hautausmaatutkielmat” sisältyivät. Mika A. Keräsen vuonna 2022 ilmestynyt suomennos ”Infernosta” perustuu tähän laajennettuun laitokseen ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.
I
Oli kulunut vuosi ensimmäisestä Montparnassen hautausmaalle suuntaamastani aamukävelystä. Näin jalavien ja lehmusten pudottavan lehtensä, sitten näin kaiken vihertyvän jälleen, näin sinisateiden ja ruusujen kukkivan Théodore de Banvillen haudalla; kuulin mustarastaan aloittavan viettelevän laulunsa sypressien juurella ja kyyhkypariskuntien vihkiytyvän toisilleen hautojen yllä.
Nyt lehmukset kellastuvat, ruusut mätänevät eikä mustarastaskaan enää laula, se vain räkättää pilkallisesti muistaessaan keväistä lempeään, joka on mennyt mailleen vain palatakseen taas. Nyt lähestyvät harmaa syys ja lokainen talvi mennäkseen nekin kerran ohi kuten kaikki muukin.
Astuessani hautausmaalle jätin taakseni Montparnassen arkiset ja meluisat korttelit: epäterveet yölliset ajatukset olivat seuranneet minua tänne saakka, mutta suurella portilla pääsin niistä eroon. Katujen hälykin sammui ja teki tilaa kuolleiden rauhalle.
Näinä aamun tunteina olin aina yksin, ja totuin pitämään tätä keidasta yksityisenä puutarhanani ja turvapaikkanani siinä määrin, että katsoin jokaista satunnaista vierailijaa kuin tahditonta tunkeilijaa: minä ja kuolleet!
Koko tuon vuoden aikana en tuonut mukanani hautausmaalle ainoatakaan ystävää, en miestä enkä naista, sekoittamaan henkilökohtaisia vaikutelmiani. Kävelin pitkin sypressien reunustamaa Lenoirin puistokäytävää tervehtimään suosikkejani, Orfilaa, Thierryä ja Dumont d’Urvillea, Sypressit seisoivat molemmin puolin kujaa suorina kuin vihreisiin karvahattuihin pukeutuneet krenatöörit paraatikatselmuksessa, ja kävellessäni rivistöjen välissä minut täytti äärimmäinen voimantunne. Tuulen hieman viritessä puut kumartuivat molemmin puolin osoittamaan kunnioitustaan, ja minä marssin eteenpäin ylväänä kuin marsalkka aina puistokäytävän päätyyn saakka. Sinne päästyäni luin jälleen kerran hautakivestä sanat: ”Boulay oli kiistatta urhea ja kunniallinen mies.” (Napoleon.)
En tiennyt, kuka Boulay oli enkä välittänytkään tietää, mutta se, että joka ikinen aamu Napoleon heristeli minulle sormeaan haudan takaa, ilahdutti sydäntäni ja tunsin itseni melkein hänen sydänystäväkseen.
Sypressien välissä olevia tuhansia hautoja peittivät kukat, jotka versoivat kovien kivien lomasta, saivat ravinteensa ruumiista ja kasteensa surijoiden enemmän tai vähemmän vilpittömistä kyyneleistä. Tässä valtavassa puutarhassa oli siellä täällä pieniä kappeleita, jotka oli koristeltu kuin nukkekodit; kaikkialle sirotellut ristit ojentelivat käsivarsiaan kohti taivasta ja julistivat suureen ääneen: O Crux, ave spes unica! Tuo näyttää olevan koko kärsivän ihmiskunnan yhteinen tunnustus. Ja lehvistöjen seassa siellä ja täällä ja kaikkialla näki saman viestin lyhyemmässä muodossa: Spes unica! Ja aivan turhaan kohosivat tahoillaan pienten koroillaaneläjien rintakuvat, kunnialegioonan ristillä tai ilman, jotka pyrkivät osoittamaan, että haudan takana voisi olla muutakin toivoa kuin risti.
Minua oli varoitettu vierailemasta hautausmaalla liian usein, sillä kovin tiheät käynnit saattoivat olla vaarallisia hautojen yllä leijuvien myrkyllisten höyryjen takia. Itse asiassa olinkin pannut merkille vielä kaksi tuntia kotiinpaluuni jälkeen suussani viipyilevän kuparinhomeen jälkimaun. Sielut (tarkoitan aineettomiksi muuttuneita ruumiita) siis pysyttelivät paikalla hautojensa lähellä ja leijuivat ilmassa. Tästä johtui mieleeni yrittää ottaa niitä analysoitavaksi. Menin hautausmaalle mukanani pieni nestemäisellä lyijyasetaatilla täytetty pullo ja aloitin sielujen (tarkoitan ruumiiden) jahtaamisen. Puristaen avattua pulloa kädessäni kuljeskelin sinne tänne kuin linnustaja, jonka ei tarvitse varoa saaliinsa säikäyttämistä pakoon.
Kotiin palattuani siivilöin runsaan sakan ja asetin sen mikroskoopin alle!
Pirulauta! Näistä pikku kiteistäkö lopulta koostuvat ihmisaivot, tuo ihmeellinen kone, joka nuoruudessani herätti minussa ennenaikaisen sympatian kärsivää runoilijaa kohtaan mutta jonka avulla myös viettelin kiltin nuoren tytön? Uljas ja kunniallinen Boulay (hän laati Code Napoléonin, tiedän sen nyt), sinutko minä sain napatuksi kärpäsenloukkuuni? Vai oletko siinä sinä, d’Urville, joka tarjosit minulle ensimmäisen maailmanympärysmatkani pitkinä talvi-iltoina revontulten alla kaukana Ruotsinmaalla?
Vastauksista viis vuodatin pisaran happoa näytelasille. Tuo kuollut materia paisui, tutisi ja alkoi elää, sitten se hönkäisi ilmoille mädänlöyhkää, rauhoittui ja kuoli.
Aivan selvästi osasin herättää kuolleita, mutta tätä koetta en aio toistaa enää, sillä kuolleiden hengitys haisee yhtä pahalle kuin koko yön valvoneilla elostelijoilla. Tarkoittaako tämä ehkä sitä, että kuolleet nukkuvat haudoissaan huonosti odottaessaan ylösnousemuksen aamua?
Minusta tuli ateisti kymmenen vuotta sitten! Miksi? En ole aivan varma. Elämä ärsytti minua ja tunsin tarvetta tehdä jotain aivan uutta. Nyt tämä on jo vanha juttu ja haluaisin unohtaa koko asian, jättää perimmäiset kysymykset avoimiksi ja tyytyä odottavalle kannalle.
Kahdeksan kuukauden ajan olen tarkastellut koko hautausmaan kauneinta monumenttia. Siihen on yhdistelty vähän kaikkea, sarkofagia, hautaa, luolaa, mausoleumia, kenotafia, uurnaa ja kaikki tämä komeimpaan muinaisroomalaiseen tyyliin. Se on veistetty punaiseen graniittiin eikä siinä ole minkäänlaisia päällekirjoituksia. Minua on jo pitkään hämmentänyt särkynyt pylväs, ”kaikkien niiden muistoksi, joilla ei muuta muistomerkkiä ole”.
Millainen salaisuus sen taakse kätkeytyykään? Ylpeää vaatimattomuutta, joka velvoittaa vierailijaa pohtimaan tai kysymään kysymyksiä, joihin hän jo tietää vastauksen.
Eräänä päivänä, yksinäisiin ajatuksiini vajonneena, pysähdyin poikittaisen puistokäytävän nimen osoittavan kyltin eteen; suurenmoinen tuntematon oli pysyttänyt kujan varrelle oman muistomerkkinsä, ja kujan nimi oli allée Chauveau-Lagarde. Äkillinen salama valaisi hetkeksi aivoni, mutta sitten unohduksen yö laskeutui jälleen. Katsellen verenpunaista sarkofagia, jossa oli kellertäviä läikkiä, toistelin nimeä ”Chauveau-Lagarde” ikään kuin olisin joskus tuntenut tätä tuntematonta nimeä kantavan ihmisen.
Olisiko kuja saanut nimensä siltä Chauveau-Lagardelta, joka… Chauveau-Lagarde… hetkinen… rue Chauveau-Lagarde! Rue Chauveau-Lagarde Madeleine-kirkon takana! Siellähän tapahtui jonkun vanhan rouvan mystinen murha vuonna 1893… rue Chauveau-Lagarde, hyytyneen veren katu… kahta tappajaa ei koskaan saatu kiinni!
Koska olen tottunut havainnoimaan kaikkea sielussani tapahtuvaa, muistan olleeni poikkeuksellisen kauhuissani, ja samaan aikaan päässäni alkoi tungeksia sekavia kuvia sikin sokin kuin hullun mielikuvituksessa. Näin Ludvig XVI:n puolustusasianajajia giljotiini taustallaan: näin suuren joen, jota reunustivat viheriät kukkulat, näin nuoren äidin, joka ohjasi pikku tyttöä vedessä; sitten näin jotain luostaria kuvaavan Vélasquezin alttaritaulun; äkkiä olin Sarzeaussa, hotelli Lesagessa, jossa oli Ontuvan paholaisen puolalainen käännös; sitten löysin itseni Madeleine-kirkon takaa rue Chauveau-Lagardelta…; olin hotelli Bristolissa Berliinissä, mistä lähetin sähkeen Lavoyerille hotelli Londoniin; olin Saint-Cloudissa, missä Rembrandtin maalaaman hattupäisen naisen kasvot vääntyvät tuskasta sairaan lapsen tähden; istun Café de la Régencessa, missä on esillä raakasokerista tehty Kölnin katedraalin pienoismalli… ja viinuri väittää sen olevan herra Ranelaghin ja marsalkka Berthierin työtä…
Mitä ihmettä tämä oikein oli? Ei mitään käsitystä! Yhden hautakiven laukaisema muistojen ja unohtuneiden unikuvien pyörremyrsky, joita olin pelkuruuttani yrittänyt torjua. Ellei tämä hautakivi suljekaan alleen Chauveau-Lagardea – en tiedä, mikä on asianlaita – se varmasti kätkee sisäänsä jonkin salaisuuden, jonka oma hautakiveni on ehkä kerran paljastava!
Tällä kuolleiden suoja-alueella ei tapahtunut mitään, päivät seurasivat toisiaan samankaltaisina eikä rauhaisaa elämänmenoa häirinnyt mikään muu kuin lintujen haudonta-aika. Se oli kukoistava pikku saari aavan meren keskellä: kaukaa kuului aaltojen vaimeaa kohinaa. Onnellisten saari, valtava pihamaa, jolla lapsukaiset olivat poimineet kukkia, kanniskelleet leikkikalujaan, päässään rannalta kerätyillä helmillä kaunistettu seppele; he olivat sytytelleet kynttilöitään nauhoilla ja helyillä koristautuneena… Mutta nyt lapset olivat paenneet ja pihamaa jäänyt autioksi… Eräänä heinäkuisena aamuna kuitenkin näin nuoren naisen kävelevän suurella puistokäytävällä. Hän ei ollut surupuvussa ja vaikutti odottavan jotakuta, hän vilkuili levottoman oloisesti hautausmaan pääsisäänkäyntiä, josta niin moni oli tullut jäädäkseen tänne iäksi.
– Peruuntunut tapaaminen, ajattelin minä; hieman kolkko paikka siihen tarkoitukseen. Sitten lähdin hautausmaalta.
Seuraavana aamuna nainen oli jälleen paikalla ja katseli puistokäytävää. Se oli riipaisevaa! Hän käveli, pysähteli, kuunteli, tarkkaili.
Hän oli siellä joka aamu, aina vain kalpeampana; tuska oli jalostanut hänen vulgaarit piirteensä. Hän odotti jotakuta kurjaa!
Tein viiden viikon mittaisen matkan kaukaiseen maahan. Palattuani olin unohtanut kaiken, mutta astuessani sisään hautausmaalleni huomasin hylätyn naisen suuren puistokäytävän keskivaiheilla. Hänen laihtuneen ruumiinsa siluetti piirtyi ristiä vasten ikään kuin hänet olisi ristiinnaulittu, ja yläpuolella näkyi kirjoitus: O Crux, ave spes unica!
Lähempänä totesin tuhon, jonka tämä lyhyt aika oli ehtinyt tehdä hänen kasvoilleen. Luulin melkein katselevani kalmoa, joka makasi krematoriossa valkoisen asbestikankaan alla. Kaikki tuntui olevan valmiina lähtöä varten; hän muistutti yhä ihmistä, mutta näytti olevan eloton ja odottavan polttohautausta.
Hän vaikutti ylevältä, ja uskokaa minua kun sanon, että kärsimys on kaikkea muuta kuin banaalia! Aurinko ja sade olivat haalistaneet hänen viittansa värit, hatun kukat olivat kellastuneet kuin lehmuksen lehdet; jopa hänen hiuksensa vaikuttivat kuihtuneilta… Hän odottaa aina vain, joka ikinen päivä! Oliko hän mielipuoli? Kyllä, hän oli sairastunut rakkaudeksi sanottuun suureen hulluuteen! Hän kuolee odottaessaan aktia, joka antaa elämän ja tekee kärsimyksestä jatkuvaa!
Myönnytys jatkuvuudelle! Miksi ei ikuisuudelle! Siksikö, että materia on ikuista?
Haluaisin jälleen tulla uskovaiseksi, mutta en pysty, sillä siihen vaadittaisiin ihmettä. Muutaman päivän ajan toiveeni toteutuminen oli kuitenkin hyvin lähellä. Oli nousemassa myrsky; pilvimassat kokoontuivat taivaanrantaan; sypressit huojuttivat päitään uhkaavan oloisesti ikään kuin niillä olisi ollut pakkomielle tehdä minulle kunniaa. Napoleon julisti aina vain, että Boulay oli urhea ja kunniakas mies; kyyhkyset parittelivat kivisen ristin päällä; kuolleet henkivät rikintuoksua, ja myrkyllisissä höyryissä maistui kupari.
Ensin pilvet viipyilevät horisontissa ja muistuttavat Belfortin leijonaa, mutta äkkiä ne nousevat pystyasentoon, kuin joku eläin takajaloilleen. En ollut koskaan nähnyt moista, en ainakaan missään muualla kuin viimeistä tuomiota kuvaavissa tauluissa. Nyt mustat hahmot hajoavat ja taivas ottaa Mooseksen laintaulujen muodon, ne ovat valtavia mutta tarkkarajaisia ja tunnistettavia. Ja tämän harmaan liuskekivilevyn päälle ilmestyy taivaanvahvuuden halkaisevan salaman piirtämänä puumerkki, joka on selkeä ja täysin luettava: Jahve. Se on: koston Jumala!
Ilmanpaine pakotti minut polvilleni, mutta koska en kuullut taivaalta muuta ääntä kuin ukkosen jylyä, päätin palata kotiin.
II
Taas saapui syksy. Lehmukset ruostuivat ja pudottivat sydämenmuotoiset lehtensä, ne osuivat maahan kuivasti napsahtaen; nämä hedelmättömät sydämet kahisivat ja murtuivat saappaideni alla, kun marssin voitonriemuisesti eteenpäin.
Pääni yläpuolelta hyvin korkealta, miltei pilvien tasalta, kuului outoja mutta silti niin tuttuja ääniä, jotka katkonaisina, huohottavina valituksina muistuttivat metsästystorvea ja toivat mieleeni vanhan ruotsalaisen kansanlaulun, yhtä älyttömän ja ihastuttavan kuin lastenloru.
Leikkiikö lehmukseni?
Laulaako satakieleni?
Itkeekö pikku tyttöni?
Riemuitseeko puolisoni kuunaan?
Ei leiki lehmuksesi enää,
Ei laula satakielesikään,
Itkee pikku tyttösi päivin ja öin,
Ei riemuitse puolisosi kuuna kullanvalkeana.
Villihanhet ne siellä lensivät muuttoreitillään Pohjan periltä ja tervehtivät minua matkallaan kohti lämpimämpiä maita ja avarampia näköaloja.
Yötuuli ravisutti lehmuksia ja – ihme tapahtui! – seuraavalle vuodelle varatut nuput puhkesivat kukkaan kuin Aaronin sauva ikään. Hautausmaan lehmuksista oli siis tulossa ainavihantia, semper virens, kuolemattomia kuin ikuiset, ja siitä ne saavat kiittää kuolleita, jotka ruokkivat niitä alhaalta käsin omilla ruumillaan ja sieluillaan.
”Järjestäytynyt olio omaksuu itseensä lakkaamatta ympäristöstään uusia molekyylejä, jotka siten siirtyvät kuolleesta olomuodosta elävään… Jospa vain yksikin noista molekyyleistä osaisi kertoa meille tarinansa… ’Aikojen alusta saakka’, saattaisi se ehkä sanoa, ’olen vaeltanut vaeltamistani ja kokenut ihmeellisiä asioita, sen voin vakuuttaa… kerran olin osanen heinänversoa, ja hetkeksi vapauduttuani minut imaisi itseensä väkivahvan tammen juuri… minusta tuli tammenterho ja sitten – voi sentään! – minut hotkaisi joku, en tiedä mikä tai kuka… sitten minut suolattiin kestääkseni pitkän matkan pilaantumatta, ja lopulta päädyin jonkun matruusin ruoansulatukseen, sen jälkeen minusta tuli leijona, tiikeri ja valas, kunnes minut rasvana hierottiin johonkin sairaaseen nuoreen rintaan’, ja niin edespäin.”
Näin kirjoitti J. Rambosson kirjassaan Légendes des plantes ja tuli tällä tavoin vahvistaneeksi omat transmutaatiota koskevat spekulaationi. Ja kulkiessani de Banvillen haudan editse ihmettelin, miksi vainajan ystävät olivat istuttaneet sinne ruusun ja jasmiinin. Jos kyseessä oli edesmenneen oma tahto, oliko hän ollut tietoinen siitä, että ruumiin myrkyt tuoksuvat ruusulta, jasmiinilta ja myskiltä? Tokko sentään, mutta olen yhtä kaikki taipuvainen uskomaan, että olemme oppineimmillamme niinä kauniina hetkinä, joina tiedämme vähiten.
Miksi muuten kaikki nämä kukat haudoilla? Kukat, nuo elävät kuolleet, jotka viettävät koko olemassaolonsa ajan liikkumattomuudessa eivätkä tee hyökkääjälle vastarintaa, jotka kärsivät mieluummin kuin tekevät kenellekään pahaa, jotka jäljittelevät lihallista rakkautta mutta lisääntyvät taistelematta ja kuolevat valittamatta. Ne ovat ylivertaisia olentoja, jotka ovat tehneet Buddhan unesta totta: ne eivät halua mitään, kestävät kaiken ja syventyvät itseensä vapaaehtoiseen tiedottomuuteen saakka.
Siksikö hindujen viisaat jäljittelevät kasvien passiivista elämänmuotoa ja pidättäytyvät kaikista suhteista ulkomaailman kanssa, eivät katso, eivät elehdi eivätkä puhua pukahda?
Muuan lapsi kysyi minulta kerran: ”Miksi kukat, vaikka ovat niin kauniita, eivät laula kuten linnut?”
– Laulavathan ne, minä vastasin, me emme vain osaa kuunnella niitä.
Pysähdyin de Banvillen haudan ja hänen muotokuvansa eteen.
Oliko noissa koronkiskurin kasvoissa ruusun ja jasmiinin jälkiä? Paksut posket, turvonneet huulet kuin mehevän aterian jäljiltä, silmissä kitupiikin katse. Ei, tuo ei voi olla Gringoiren runoilija, sen täytyy olla joku muu. Mutta kuka?
Sitten muistin Boulayn rintakuvan. Voiko urhealla kunnianmiehellä olla menninkäisen nenä, noita-akan häijy suu ja juonikkaan talonjussin karkeat piirteet?
Ja Dumont d’Urville, oppinut luonnontieteilijä, kielimies ja samanaikaisesti sekä peloton että viisaan varovainen tutkimusmatkailija! Mutta taitelijan tulkinta esittää hänet vulgaarina pörssimeklarina. Kuinka? Tämäkö on ihmisen tuntomerkki, tämä lihan ja ihon muodostama varjostin, jossa on viisi aukkoa kommunikaatiokanavina sekä suuri pääviemäri… Mieleeni nousi kuvia muutamista suurista aikalaisistani: Darwin, oranki; Dostojevski, pahamaineinen rangaistusvanki; Tolstoi, maantierosvo; Taine, finanssikeinottelija… Ja niin edespäin!
Mutta mieleeni nousevat myös yhdet (tai oikeastaan kahdet) enemmän tai vähemmän karvaiset kasvot. Roomalainen legenda kertoo, että Jeesuksen Kristuksen ulkoinen kauneus oli vailla vertaa – kunnes hän suuttui, ja silloin hänen kasvonsa muuttuivat kauhistuttaviksi, suorastaan eläimellisen rumiksi.
Sokrateella oli faunin piirteet ja hänen kasvonsa heijastivat kaikkia mahdollisia paheita ja rikoksia, mutta silti mies eli kuin pyhimys ja kuoli sankarina.
Pyhä Vincent de Paul antoi koko elämänsä muiden hyväksi, mutta hänellä oli viekkaan ja julman rosvon ulkomuoto.
Miksi meillä on moiset naamiot? Ne ovat maallisen tai ylimaallisen pre-eksistenssimme perintöä.
Sokrates saattoi ratkaista arvoituksen kuuluisalla vastauksellaan vähättelijöilleen, jotka moittivat filosofia hänen rikollisen kasvot mieleen tuovasta naamiostaan:
– Arvioikaa siis hyveellisyyttäni sen mukaan, kuinka monia pahoja taipumuksia vastaan se on joutunut taistelemaan.
Sama vapaasti käännettynä: Maapallo on rangaistussiirtola, jossa joudumme sovittamaan aikaisemmissa olomuodoissamme tekemiämme rikoksia; omatunnoissamme on niistä myös hämäriä muistikuvia, ja ne kannustavat meitä parantamaan käytöstämme. Olemme niin muodoin kaikki rikollisia, eikä se pessimisti, joka ajattelee ja puhuu pahaa lähimmäisestään, ole lainkaan väärässä.
Tuona aamuna huomasin Lenoirin puistokujalla tapahtuneen sinänsä vähäpätöisen muutoksen, joka kuitenkin loukkasi silmääni. Sypressien suoriin linjoihin oli tullut särö, kun yhden puun latva oli murtunut ja taipunut kujan ylle. Tuulen ravistellessa sitä se näytti antavan minulle pysähtymismerkin; hidastin askeleitani ja seisahduin. Oksien kätköissä piileskellyt mustarastas pyrähti esiin, istahti kivisen ristin päälle poikkikujan varrella ja puhkesi lörpöttelemään. Se katsoi minua ja minä katsoin takaisin. Se nokki ristiä kiinnittääkseen huomioni siihen, ja minä luin hautakirjoituksen: ”Joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella.”
Musta lintu lähti lentoon ja syöksähti hautojen keskelle; minä seurasin sitä ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Se laskeutui pienen kappelin katolle, ja kappelin oven yläpuolella oli tämä teksti: ”Teidän murheenne on muuttuva iloksi.”
Oppaani nousi taas siivilleen ja johti minut yhä syvemmälle hautojen labyrinttiin koko ajan viheltäen oudosti; olisin todella halunnut ymmärtää sen viestin.
Lopulta, luotsini jo kadottua terttuseljojen sekaan, huomasin saapuneeni sellaisen mausoleumin eteen, jota en vielä ollut pannut merkille. Se oli oikea taiteilijan uni, runoilijan näky, tai pikemminkin jo puoliksi unohtunut, murheen kyynelten virkistämä muisto. Kultaiselle pohjalle veistettyyn reliefiin oli kuvattuna kuusivuotias lapsi, jota enkeli johdatti pilvien yläpuolella kohti syvää taivasta.
Tämän lapsen kasvoissa ei mikään vivahtanut rikolliseen ihmistyyppiin, ne henkivät täydellistä rauhaa, ja lapsen suuret silmät näyttivät luodun pikemminkin säteilemään kauneutta ja hyvyyttä kuin katselemaan tätä rietasta maailmaa; pikkuinen nenä oli päästään hieman litistynyt, koska sitä oli niin uutterasti hierottu äidinrintaa vasten; sydämen muotoisen suun ylle kuin herkäksi ornamentiksi sijoitettuna, säännöllisen muotoisine sieraimineen sitä ei selvästikään ollut tarkoitettu vainuamaan saalista eikä edes ottamaan vastaan mitään sen paremmin hyviä kuin pahojakaan hajuja; se ei ylipäätään ollut vielä mikään elin, se oli kauneutta kauneuden itsensä vuoksi.
Tämä lapsi ei ollut vielä menettänyt maitohampaitaan, noita hohtavia helmiä, joilla ei ole mitään muuta näkyvää käyttötarkoitusta kuin kirkastaa lapsen hymyä.
Että joku voikin kuvitella tuon olennon polveutuvan apinasta! Myöntäkäämme kuitenkin, että apinamaisia piirteitä voi nähdä rujossa, kurttuisessa, karvaisessa, kumaraselkäisessä, koukkupolvisessa ja pelkät kulmahampaansa säilyttäneessä vanhuksessa, jos kohta ne hänessäkin ovat vain pintaa, naamiota. Takaperoista kehitystä siis; vai mistä on kyse? Onko Saturnuksen kulta-aika todellakin ollut olemassa? Polveudummeko me rappeutuneet olennot noista autuaista esi-isistä , joita meidän on mahdotonta kokonaan edes koskaan unohtaa? Tuon autuuden menetystäkö lapsi itkee tullessaan tähän maailmaan, jossa se tuntee itsensä orvoksi?
Olemmeko tietoisia siitä mitä teemme, kun ruokimme sylilapsia maidolla ja hunajalla tai hieman vanhempia pienokaisia enemmän tai vähemmän kullanvärisillä hedelmillä? Haluamme muistuttaa heitä kulta-ajasta jolloin:
Flumina jam lactis, jam flumina nectaris ibant
Flavoque de viridi stillabant ilice mella.
Miksi lapsille kerrotaan tarinoita onnellisten maasta, haltioiden, maahisten ja jättiläisten tyyssijoista muistuttamatta heitä siitä, että kyse on valheista? Miksi leluina niin usein on hirviöitä ja enkeleitä, ennen vedenpaisumusta eläneitä myyttisiä petoja ja merkillisen muotoisia kasveja, joita ei ole olemassakaan?
Jos tiede olisi rehellinen, se vastaisi näin: Jotta lapset saataisiin ymmärtämään fylogenetiikkaansa eli omaa polveutumishistoriaansa; hänelle siis palautetaan toiston avulla mieleen ne eläimelliset kehitysvaiheet, jotka hän on käynyt läpi ja jättänyt taakseen jo ennen syntymäänsä.
Retkeltään palannut mustarastas kutsui minua viiltävästi rääkäisten. Se asettui orrelle rautaisen ristikkoaidan päälle kantaen nokassaan jotain vierasta esinettä, jonka muodosta tai väristäkään en saanut selkoa. Kun lähestyin lintua, se lensi tiehensä jättäen saaliinsa aidan kaiteelle. Kyseessä oli perhosen kotelo, ainutlaatuinen muodostelma, joka ei muistuta mitään muuta eläinkunnan keskuudessa tavattavaa rakennelmaa. Mörkö, hirviö, peikon huppu, joka ei näytä kuuluvan sen enempää eläin-, kasvi- kuin kivikuntaankaan. Käärinliina, hautaluola, muumio, joka ei ole kehittynyt mistään, koska sillä ei ole esi-isiä tässä maisessa todellisuudessa; se on pikemminkin tehty, se on siis jonkun luoma.
Tuo suuri luojataiteilija piti hauskaa ja tekeytyi käsityöläismestariksi muovatakseen jotain jolla ei ole sen kummempaa käyttötarkoitusta; luomus on siis taidetta taiteen vuoksi, vaikka se ehkä symboloikin jotain syvempää. Tiedän hyvin, että tuon muumion sisällä ei ole mitään muuta kuin muodotonta eläinperäistä kasvilimaa, jolla ei ole rakennetta ensinkään ja joka haisee kuin tuore ruumis.
Ja silti tässä loistavassa luomuksessa on elämää; sillä on itsesäilytysvaistoa, koskapa se kylmän raudan päällä halkeaa ja koska se osaa kiinnittää itsensä seiteillä tuntiessaan olevansa epävarmalla alustalla.
Se on elävä ruumis, joka vääjäämättä nousee kuolleista!
Mutta muut ruumiit tässä maailmassa eivät enää nouse, vaikka samalle nekrobioosille altistuneina ne joutuvat käymään läpi saman muutosprosessin omissa koteloissaan, eivät ainakaan jos uskomme omalle mestarilleen selkänsä kääntänyttä akateemista tiedemaailmaa. On siis unohdettu Voltairen tunnustus mitä tulee viimeisiin tapahtumiin. Minä olen voltairelainen ja minulla on nyt ilo pystyttää tähän loukkauskiveksi sitaatti tuolta skeptikolta, joka myönsi kaiken kieltämällä kaiken.
”Ylösnousemus on aivan luonnollinen asia; ei ole sen hämmästyttävämpää syntyä kahdesti kuin syntyä kerran.”
Vastaa