Suomentanut Timo Hännikäinen
Kirjoitus on katkelma Oscar Wilden vuonna 1891 ilmestyneestä dialogimuotoisesta esseestä ”Kriitikko taiteilijana” (The Critic as Artist). Koko dialogi sisältyy Wilde-käännösvalikoimaan ”Naamioiden totuus ja muita esseitä”, joka on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.
Ernest. Nyt kun olet osoittanut, että kriitikolla on käytössään kaikki objektiiviset muodot, haluaisin sinun kertovan, mitkä ovat pätevän kriitikon ominaisuudet.
Gilbert. Mitkä ne omasta mielestäsi ovat?
Ernest. No, minusta kriitikon tulisi ennen kaikkea olla tasapuolinen.
Gilbert. Ah! Ei ainakaan tasapuolinen. Kriitikko ei voi olla tasapuolinen sanan tavanomaisessa merkityksessä. Vain itselleen yhdentekevistä asioista voi lausua puolueettoman mielipiteen, ja siksi puolueeton mielipide on aina arvoton. Jos näkee asian molemmat puolet, ei näe mitään. Taide on intohimo, ja taiteessa ajatus on väistämättä tunteen värittämä ja siten pikemminkin juokseva kuin kiinteä. Koska ajatus on häilyvistä mielentiloista ja vaihtuvista hetkistä riippuvainen, sitä ei voi pakottaa tieteelliseksi kaavaksi tai teologiseksi opinkappaleeksi. Taide puhuttelee sielua, ja sielu voi olla mielen tai ruumiin vanki. Ennakkoluuloja ei tietenkään pidä olla, mutta kuten eräs suuri ranskalainen sata vuotta sitten huomautti, mieltymykset ovat välttämättömiä, ja kun jollakulla on mieltymyksiä, hän lakkaa olemasta tasapuolinen. Ainoastaan huutokaupanpitäjä voi tasavertaisesti ja puolueettomasti ihailla kaikkia taidesuuntauksia. Jokainen kohtaamamme taideteos valtaa meidät sillä hetkellä niin täysin, että suljemme muut teokset pois mielestämme. Meidän on antauduttava ehdoitta kyseiselle teokselle, mikä se sitten onkin, jos haluamme päästä perille sen salaisuudesta. Sillä hetkellä emme saa ajatella mitään muuta, emmekä totisesti voikaan.
Ernest. Mutta oikea kriitikko on ainakin rationaalinen, eikö niin?
Gilbert. Rationaalinen? On kaksi tapaa inhota taidetta, Ernest. Yksi tapa on inhota sitä. Toinen on pitää siitä rationaalisesti. Sillä taide, kuten Platon murheekseen huomasi, synnyttää kuulijassa ja katsojassa eräänlaista jumalallista hulluutta. Se ei kumpua inspiraatiosta, vaan inspiroi muita. Se ei vetoa järkeilykykyyn. Jos vähänkään rakastaa taidetta, sitä täytyy rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja sellaista rakkautta vastaan järki puhuisi jos sitä kuuntelisi. Kauneudenpalvonnassa ei ole mitään tervettä. On liian suurenmoista olla terve. Ne, joiden elämässä kauneus on hallitsevana sävelenä, ovat aina maailman silmissä puhtaita näkijöitä.
Ernest. No, ainakin kriitikko on vilpitön.
Gilbert. Pieni määrä vilpittömyyttä on vaarallista ja suuri määrä täysin tuhoisaa. Oikea kriitikko on toki aina vilpitön omistautumisessaan kauneuden periaatteelle, mutta hän etsii kauneutta jokaiselta aikakaudelta ja jokaisesta koulukunnasta, eikä koskaan salli itsensä rajoittua mihinkään vakiintuneeseen ajattelutapaan tai stereotyyppiseen katsomistapaan. Hän toteuttaa itseään monin tavoin ja on aina utelias uusia havaintoja ja tuoreita näkökulmia kohtaan. Vain ja ainoastaan jatkuvan muutoksen avulla hän saavuttaa todellisen eheytensä. Hän ei suostu omien mielipiteittensä orjaksi. Sillä mitä on mieli ellei älyn liikettä? Ajattelu, kuten elämäkin, on kasvua. Älä pelkää sanoja, Ernest. Se, mitä ihmiset kutsuvat vilpillisyydeksi, on vain keino moninkertaistaa persoonallisuutemme.
Ernest. Pelkäänpä, etteivät ehdotukseni ole osuneet oikeaan.
Gilbert. Kolmesta mainitsemastasi ominaisuudesta kaksi, vilpittömyys ja tasapuolisuus, ovat, elleivät moraalisia niin ainakin moraalin rajamailla, ja kritiikin ensimmäinen edellytys on, että kriitikko pitää taiteen ja etiikan alueet ehdottomasti erillään ja erillisinä. Kun ne sekoittuvat keskenään, kaaos pääsee valloilleen. Tämän päivän Englannissa ne sekoitetaan aivan liian usein, ja vaikka modernit puritaanimme eivät voikaan tuhota kauneutta, he voivat tavattomalla irstaudellaan pilata kauneuden hetkeksi aikaa. Ikävä sanoa, mutta sellaiset ihmiset ilmaisevat itseään journalismin avulla. Ikävä sanoa, koska minulla on paljon hyvää sanottavaa modernista journalismista. Kertomalla meille sivistymättömien mielipiteet se säilyttää kosketuksemme yleiseen tietämättömyyteen. Kirjaamalla huolellisesti ylös viimeisimmät tapahtumat se näyttää, kuinka merkityksettömiä nuo tapahtumat ovat. Käsittelemällä tuiki tarpeettomia asioita se saa meidät ymmärtämään, mitkä asiat ovat kulttuurimme kannalta välttämättömiä ja mitkä eivät. Mutta lehtien ei pitäisi päästää Tartuffe-parkaa kirjoittamaan artikkeleita nykytaiteesta. Niin tehdessään ne saattavat itsensä naurunalaisiksi. Siitä Tartuffen artikkeleita ja Chadbandin kolumneja voi toisaalta myös kiittää. Niiden ansiona on osoittaa, kuinka äärimmäisen rajoittunut on alue, jossa etiikalla ja eettisillä pohdinnoilla on merkitystä. Tiede on moraalin tavoittamattomissa, koska sen katse on kiinnittynyt ikuisiin totuuksiin. Taide on moraalin ulottumattomissa, koska sen katse on kiinnittynyt kauniisiin, kuolemattomiin ja alati muuttuviin asioihin. Moraalin piiriin kuuluvat vähäarvoisemmat ja vähemmän älylliset alueet. Oli miten oli, antaa noiden leukojaan louskuttavien puritaanien mennä. Heissä on toki huvittavat puolensa. On vaikea pidätellä nauruaan, kun tavallinen toimittaja vakavissaan ehdottaa taiteilijan käytössä olevan aihevalikoiman rajoittamista. Joitakin rajoituksia voisi hyvin asettaa, ja toivoakseni asetetaankin, sanomalehdille ja niihin kirjoittaville. He nimittäin suoltavat meille karuja, alhaisia, iljettäviä elämän tosiasioita. Yhä tökerömmin ja ahnaammin he kirjaavat ylös alhaison syntejä, ja lukutaidottoman tunnollisuudella he tarjoilevat meille täsmällisiä yksityiskohtia tyystin yhdentekevien ihmisten touhuista. Mutta taiteilija, joka hyväksyy elämän tosiasiat ja siitä huolimatta kykenee antamaan niille kauniin muodon, tekee niistä säälin tai kunnioituksen välikappaleita ja tuo esiin niiden värikkyyden, ihmeellisyyden sekä todellisen eettisen merkityksenkin, ja rakentaa niistä itse todellisuutta todellisemman, ylevämmän ja merkityksellisemmän maailman – kuka voisi asettaa hänelle rajat? Ei ainakaan nykyaikainen journalismi, joka pitää sisällään samaa vanhaa törkeyttä tärkeilevään tyyliin kirjoitettuna. Eikä moderni puritanismi, joka on vain tekopyhien uikutusta, vieläpä huonosti kirjoitettua ja puhuttua sellaista. Koko ajatus on naurettava. Jättäkäämme nämä katalat ihmiset ja siirtykäämme oikealle kriitikolle välttämättömiin taiteellisiin ominaisuuksiin.
Ernest. Mitkä ne ovat? Kerro sinä.
Gilbert. Temperamentti on kriitikon ensisijainen pätevyysvaatimus – temperamentti, joka on erinomaisen vastaanottavainen kauneudelle ja sen suomille moninaisille vaikutelmille. Emme keskustele nyt siitä, missä olosuhteissa ja millä keinoin tällainen temperamentti syntyy rodussa tai yksilössä. Riittää kun huomaamme, että se on olemassa, ja että meillä on kauneusaisti, joka on erillään muista aisteista ja niiden yläpuolella, erillään järjestä ja sitä ylevämpi ja merkityksellisempi, erillään sielusta ja samanarvoinen sen kanssa – tämä aisti saa yhdet luomaan ja toiset, uskoakseni jalommat henget, pelkästään mietiskelemään. Mutta puhdistuakseen ja tullakseen täydelliseksi tämä aisti tarvitsee juuri sopivan ympäristön. Ilman sellaista se nääntyy tai turtuu. Muistanet sen ihanan katkelman, jossa Platon kuvailee kuinka kreikkalaisnuorukainen tulisi kasvattaa, ja miten hellittämättömästi hän korostaa ympäristön tärkeyttä. Hän kertoo, kuinka poika pitää kasvattaa hienojen näkymien ja äänten keskellä, niin että aineellisten asioiden kauneus valmistaa hänen sielunsa ottamaan vastaan henkisen kauneuden. Huomaamattaan ja syytä siihen tietämättä hänen pitää kehittää sisimpäänsä aito kauneudenrakkaus, joka, kuten Platon väsymättä korostaa, on kasvatuksen varsinainen tavoite. Vähä vähältä hänelle on rakennettava sellainen temperamentti, joka johtaa hänet luonnostaan ja ponnistuksitta valitsemaan hyvän pahan sijasta, hylkäämään karkean ja epäsointuisen ja seuraamaan vaistomaisesti kaikkea suloista, viehkeätä ja ihanaa. Lopulta tämän temperamentin on sille ominaisella tavalla tultava kriittiseksi ja itsetietoiseksi, mutta aluksi sen on oltava silkkaa sivistynyttä vaistoa. “Se, joka on saanut tämän sisäisen ihmisen oikean kulttuurin, havaitsee selvästi ja varmasti laiminlyönnit ja virheet taiteessa tai luonnossa. Ja erehtymättömällä vaistolla, ylistäessään, löytäessään nautintonsa hyvästä ja ottaessaan sen sieluunsa, ja siten tullessaan hyväksi ja jaloksi, hän oikeamielisesti soimaa ja vihaa pahaa nuoruutensa päivinä, ennen kuin edes tietää minkä takia.” Ja kun hänessä myöhemmin kehittyy kriittinen ja itsetietoinen henki, hän “tunnistaa sen ja tervehtii sitä kuin ystävää, johon hänen kasvatuksensa on hänet tutustuttanut.” Minun tarvitsee tuskin sanoa, Ernest, kuinka kauas me englantilaiset olemme jääneet tästä ihanteesta, ja voin kuvitella pilkallisen hymyn leviävän poroporvarin kiiltävälle naamalle, kun joku rohkenee väittää hänelle, että kasvatuksen oikea päämäärä on kauneudenrakkaus ja että kasvatusmenetelminä pitäisi käyttää temperamentin kehittämistä, maun koulimista ja kriittisen hengen luomista.
Kaikesta huolimatta meidänkin elinympäristössämme on vielä jäljellä ihastuttavia asioita. Kotiopettajien ja professoreiden tylsämielisyys ei juuri vaivaa, kun voi maleksia Magdalenin harmailla ristikäytävillä ja kuunnella jonkin huilumaisen äänen laulavan Waynfleeten kappelissa, tai maata vihreällä niityllä outojen laikukkaiden pikarililjojen keskellä, tai katsella päivettyneen puolipäivän muuttavan tornin kullatut tuuliviirit puhtaaksi kullaksi, tai kiivetä ylös Kristuksen Kirkon portaikkoa holvikaton varjoisten viuhkojen alla, tai kulkea Laudin rakennuksen veistoksin koristellun porttikäytävän läpi St. Johnin collegessa. Eikä kauneudentajua voi luoda, koulia ja hioa täydelliseksi ainoastaan Oxfordissa tai Cambridgessa. Kaikkialla Englannissa on tällä hetkellä meneillään koristetaiteiden renessanssi. Rumuuden aika on ohi. Rikkaidenkin talot alkavat osoittaa hyvää makua, ja köyhempien taloista on tullut suloisia, sieviä ja ihania asua. Caliban, metelöivä Caliban-parka luulee, että kun hän lakkaa ivaamasta jotakin, se lakkaa olemasta. Mutta jos hän on lakannut pilkkaamasta, se johtuu vain siitä, että hän itse on joutunut sukkelamman ja terävämmän pilkan kohteeksi ja saanut katkeran maistiaisen siitä hiljaisuudesta, jonka pitäisi ikuisiksi ajoiksi sinetöidä hänen vääntyneet ja moukkamaiset huulensa. Kaikki tähänastinen on tehty lähinnä tien raivaamiseksi. On aina vaikeampaa tuhota kuin luoda, ja silloin kun on tuhottava tökeryys ja typeryys, tuhotyö vaatii rohkeuden lisäksi myös ylenkatsetta. Kuitenkin minusta näyttää siltä, että tehtävä on suoritettu. Olemme päässeet eroon rumasta. Nyt meidän täytyy valmistaa kaunista. Ja vaikka esteettisen liikkeen tehtävänä on houkutella ihmiset mietiskelemään eikä yllyttää heitä luovaan työhön, kelttien luova vaisto on vahva ja kelteillä on johtoasema taiteissa, enkä näe mitään syytä miksei tämä merkillinen renessanssi voisi kehittyä yhtä mahtavaksi kuin taiteen uusi syntymä Italiassa vuosisatoja sitten.
Temperamenttia kehittäessämme meidän on epäilemättä hyödynnettävä koristetaiteita: taiteita jotka koskettavat eivätkä opeta meitä. Nykyajan maalaukset ovat tietenkin ihastuttavia katsella. Ainakin jotkut niistä. Mutta niiden keskellä on aivan mahdoton elää: ne ovat liian nokkelia, liian vakuuttavia, liian älyllisiä. Niiden merkitys on liian ilmeinen ja metodi liian selkeästi määritelty. Niiden sanottavaan väsyy nopeasti, ja sen jälkeen ne ovat yhtä ikävystyttäviä kuin sukulaiset. Pidän kovasti monen pariisilaisen ja lontoolaisen impressionistin töistä. Herkkyys ja hienostuneisuus eivät ole vielä hävinneet siitä koulukunnasta. Jotkut heidän sommitelmansa ja harmoniansa tuovat mieleen Gautierin kuolemattoman Symphonie en Blanc Majeurin, tuon virheettömän musiikillisen mestariteoksen, josta he ovat kenties saaneet innoituksen monien parhaiden taulujensa muotoihin ja väreihin. Koulukunnaksi, joka ottaa harrastelijat innolla vastaan ja luulee kummallisuutta kauneudeksi ja rahvaanomaisuutta totuudeksi, he ovat äärimmäisen taitavia. He osaavat tehdä etsauksia jotka ovat erinomaisia kuin epigrammit, vesiväritöitä jotka ovat kiehtovia kuin paradoksit, ja sanottiinpa heitä vastaan millaisia latteuksia hyvänsä, kukaan ei voi kiistää heidän muotokuviensa ainutlaatuista ja ihmeellistä lumoa, joka on ominaista parhaalle kaunokirjallisuudelle. Mutta impressionistit, niin vakavia ja tuotteliaita kuin he ovatkin, eivät yllä riittävän korkealle. Minä pidän heistä. Heidän valkeasta perussävystään ja sen lilanvärisistä muunnelmista muodostui kokonainen värien aikakausi. Ihminen ole hetken tuote, mutta impressionisti epäilemättä on sellainen, ja mikäpä olisi taiteellisempaa kuin “hetken monumentti”, kuten Rossetti sanoi. He olivat myös innostavia. Jos he eivät olekaan avanneet sokeiden silmiä, he ovat ainakin rohkaisseet likinäköisiä, ja vaikka koulukunnan johtohahmot kenties ovat kokemattomia kuin vanhukset, heidän oppipoikansa ovat aivan liian viisaita tullakseen järkeviksi. Mutta kaikesta huolimatta impressionistit maalaavat niin kuin maalaus olisi jonkinlainen lukutaidottomille tarkoitettu omaelämäkerta, ja karkeilla kankaillaan he jaarittelevat yhdentekevistä luonteistaan ja tarpeettomista mielipiteistään ja ylikorostavat rahvaanomaisella tavalla luonnon halveksuntaansa, ainoaa säädyllistä ominaisuuttaan. Ennen pitkää sitä väsyy yksilöihin, joiden yksilöllisyys on äänekästä ja yleensä epäkiinnostavaa. Paljon enemmän hyvää voidaan sanoa uudemmasta Pariisin koulukunnasta, arkaisteista, kuten he itseään kutsuvat. He eivät jätä taiteilijaa kokonaan sään armoille eivätkä hae taiteellisia ihanteitaan pelkästään ilmaston vaikutuksista, vaan tavoittelevat sen sijaan mielikuvituksellisen kauniita sommitelmia ja ihastuttavan puhtaita värejä. Hylätessään ikävystyttävän realismin jossa vain maalataan se mitä nähdään, he yrittävät nähdä jotakin näkemisen arvoista, eivätkä vain fyysisellä näköaistillaan, vaan sielun jalommalla näköaistilla, jolla on laajempi henkinen ala ja joka sopii paljon paremmin taiteellisiin tarkoituksiin. Muutenkin he työskentelevät koristeellisuuden ehdoilla, joita jokainen taiteenlaji tarvitsee tullakseen täydelliseksi, ja he osaavat taiteellisen vaistonsa avulla välttää ehdottoman moderniuden typerät muodolliset rajoitukset, jotka ovat koituneet niin monen impressionistin tuhoksi. Koristamiseen avoimesti pyrkivä taide on taidetta, jonka ympäröimänä on paras elää. Juuri sellainen synnyttää meissä sekä tunnelmaa että temperamenttia. Jo pelkkä väri, jota merkitys ei tärvele ja joka ei ole liitossa täsmällisen muodon kanssa, voi puhutella sielua tuhansin eri tavoin. Viivojen ja ainesosien aavistuksenomaisiin suhteisiin sisältyvä harmonia heijastuu mieleen. Kuvioiden toistuminen viimeistelee lopputuloksen. Sommittelun ihmeet saavat mielikuvituksen liikkeelle. Jo valittujen materiaalien ihanuuteen sisältyvät kulttuurin piilevät elementit. Eikä siinä kaikki. Hylätessään harkitusti luonnon kauneuden ja sen jäljittelyn ihanteina, koristetaide ei pelkästään valmistele sielua vastaanottamaan teoksen, vaan kehittää sielussa muodon tajua, joka on yhtä lailla luovan kuin kriittisenkin kyvyn perusta. Oikea taiteilija ei näet etene ainoastaan tunteesta muotoon, vaan muodosta ajatukseen ja intohimoon. Hän ei keksi ensin ideaa ja sitten sano itselleen: “Teen ideani pohjalta yhteensä neljäntoista säkeen mittaisen runon.” Sen sijaan hän ymmärtää sonettikaavan kauneuden, keksii tiettyjä musiikin sävyjä ja runomitan keinoja, ja muoto itsessään sanelee miten se täytetään ja tehdään älyllisesti ja emotionaalisesti valmiiksi. Toisinaan maailma hyljeksii jotakuta ihastuttavaa runoilijaa, koska hänellä ei, kulunutta ja tyhmää fraasia käyttääkseni, ole “mitään sanottavaa”. Mutta jos hänellä olisi jotain sanottavaa, hän todennäköisesti sanoisi sen ja tulos olisi ikävystyttävä. Juuri siksi, että hänellä ei ole mitään uutta sanomaa, hän voi saada aikaan kaunista jälkeä. Hän saa inspiraationsa muodosta ja vain muodosta, niin kuin taiteilijan pitääkin. Todellinen intohimo tuhoaisi hänet. Taiteella ei ole käyttöä millekään luonnosta löydettävälle. Luonnollisuus on ilmeisyyttä ja ilmeisyys on epätaiteellista.
Ernest. Mahdatko todella uskoa siihen mitä sanot?
Gilbert. Mitä uskomista siinä on? Ruumis on sielu muuallakin kuin taiteessa. Jokaisella elämän alueella muoto on kaiken alku. Tanssin rytmiset ja harmoniset liikkeet, kertoo Platon, johdattavat mieleen sekä rytmin että harmonian. Muodot ovat sielun ruokaa, huudahti Newman yhtenä sellaisena suorapuheisuuden hetkenään, joiden ansiosta hänet tunnetaan ja häntä ihaillaan. Hän oli oikeassa, vaikka ei välttämättä tiennyt kuinka hirvittävän oikeassa olikaan. Uskonkappaleisiin ei uskota siksi että ne ovat järkeviä, vaan koska niitä toistetaan. Juuri niin: muoto on kaikki. Se on elämän salaisuus. Löydä surulle ilmaus, ja surusta tulee sinulle rakas. Löydä ilmaus riemulle, ja hurmioidut riemusta. Haluatko rakastaa? Lue Rakkauden ylistystä, ja sanat synnyttävät kaipuun josta sanat muka syntyvät. Kalvaako murhe sydäntäsi? Upottaudu murheen kieleen, opi sen oikea ääntämys prinssi Hamletilta ja kuningatar Constancelta ja huomaat, että pelkät sanat voivat lohduttaa ja että muoto, intohimon kehto, on myös tuskan hauta. Taiteessa muoto luo paitsi kriittisen temperamentin, myös esteettisen vaiston, tuon erehtymättömän vaiston, joka paljastaa kaikkien asioiden riippuvuuden kauneudesta. Aloita palvomalla muotoa, niin yksikään taiteen salaisuus ei jää paljastumatta sinulle, ja muista että kritiikissä, kuten luomisessakin, temperamentti on kaikki, ja että taiteen koulukuntia ei pidä luokitella ainoastaan historiallisesti, vaan sen perusteella millaisiin temperamentteihin ne vetoavat.
Vastaa