Timo Hännikäinen: Taiteilijan rikos – Thomas Griffiths Wainewright ja luovuuden pimeä puoli

Timo Hännikäinen

---

Wainewright oli kirjallisen dandyn prototyyppi, karismaattinen seurapiirihahmo jonka huomiotaherättävään asuun kuuluivat muun muassa kameerintaneula ja sitruunankeltaiset vuohennahkahansikkaat. Oscar Wilde näki hänessä 1800-luvun lopun kirjallisten muotien edeltäjän, joka toi taidekritiikkiin uudenlaista subjektiivisuutta ja ennakoi henkilökohtaisesta näkökulmasta kirjoittamillaan artikkeleilla modernia journalismia. Mutta Wilde totesi myös, että pelkästään kulttuurin saralla Wainewrightin jälkipolville jättämä perintö on tuskin hänen maineensa veroinen.

Aikakautensa historiaan Wainewright on jäänyt väärentäjänä ja mahdollisena sarjamurhaajana. Hänen tiedetään väärentäneen valtakirjoja rahoittaakseen ylellisen elämäntyylinsä, ja aikalaiset uskoivat hänen myrkyttäneen ainakin kolme ihmistä. Wainewright kuoli elinikäiseen karkotukseen tuomittuna rikollisena Tasmanian saarella Australiassa. Hänen elämänsä makaaberit piirteet ovat tehneet hänestä paitsi elämäkerrallisten tutkielmien, myös romaanien, kertomusten ja radiokuunnelmien aiheen.

Wainewright ei toki ollut ensimmäinen henkirikoksiin syyllistynyt taiteilija. Renessanssinero Benvenuto Cellini murhasi miehen, joka oli tappanut hänen veljensä itsepuolustukseksi, ja oman kertomansa mukaan hän murhasi myös kilpailevia kultaseppiä ammatillisista syistä. Kiivasluontoinen barokkimaalari Caravaggio joutui maanpakoon puukotettuaan miehen hengiltä riidan yhteydessä. Vaikka Wainewrightin tapaus tunnetaan mainittuja huonommin, siitä suurelta osin kumpuaa mielenkiinto, jota modernilla ajalla on tunnettu luovuuden ja rikollisuuden yhteyttä kohtaan.

Wainewrightin kasvuympäristö oli taiteen ja kirjallisuuden kyllästämä. Hänen äitinsä kuoli synnytyksessä ja lakimiesisä pian sen jälkeen, ja Wainewrightin kasvatti hänen isoisänsä, kirjakauppias ja kustantaja Ralph Griffiths. Ralph oli kerännyt mittavan omaisuuden myymällä kirjoja ja päätoimittamalla The Monthly Review’ta, Englannin ensimmäistä kirjallisuuskritiikkejä sisältänyttä aikakauslehteä. Hän oli myös ostanut oikeudet John Clelandin romaaniin Fanny Hill ja tienannut niillä toistakymmentätuhatta puntaa ennen kuin kirja kiellettiin pornografisena. Isoisän lehden kautta Wainegwright tutustui Wordwsworthin, Coleridgen ja monen muun häntä myöhemmin innoittaneen kirjailijan tuotantoon.

Isoisän kuoleman jälkeen Wainewrightin huoltajaksi tuli hänen enonsa. Tämä lähetti pojan yksityiskouluun Hammersmithiin, jossa hänen kuvataiteelliset lahjansa ensi kertaa huomattiin. Taiteelle Wainewright omistautui kuitenkin vasta palveltuaan lyhyen aikaa armeijassa ja koettuaan 21-vuotiaana jonkinlaisen hermoromahduksen. Varsinaisena leipälajinaan hän piti kirjallisuutta, vaikka jatkoi myös maalaamista koko loppuelämänsä.

Wainewright tuli kirjallisen yleisön tietouteen vuonna 1820, jolloin hän alkoi kirjoittaa tunnettuun London Magazineen taideaiheisia artikkeleita ja arvosteluja. Hänen ilmaisunsa erottui nokkelan ironian ja groteskin aihepiirin takia. Wainewrightin säilyneissä teksteissä on ajatuksellista paloa ja raakaa visuaalisuutta, mutta niiden täyteen ahdettu ja koukeroinen tyyli saa ne tuntumaan keskeneräisiltä. Syntyy vaikutelma lahjakkaasta kirjoittajasta, joka ei aivan hallitse ilmaisuvälinettään. Wainewright oli ehkä luonteeltaan liian levoton hioakseen tuotoksiaan riittävästi.

Suurinta lahjakkuutta Wainewright kenties osoitti seuraelämän ja taidekeräilyn alueilla. Kulttuuriväen päivälliskutsuilla taitava ja hienostunut keskustelija oli huomion keskipiste, ja hänen taidekokoelmaansa ihailtiin laajalti. Nämä harrastukset vaativat kuitenkin rahaa, jota Wainewrightilla ei ollut riittävästi. Hän ei päässyt käsiksi isoisän jättämään perintösummaan, vaan sai siitä vain testamentissa määrätyn 250 punnan vuosittaisen erän. Sillä hän olisi kyennyt elämään mukavasti, mutta mukavuus ei riittänyt hänelle.

Vuosina 1823 ja 1824 Wainewright nosti väärentämiensä valtakirjojen avulla suuria summia pankista. Vuoteen 1827 mennessä rahat oli käytetty, ja hän joutui muuttamaan raskaana olevan vaimonsa kanssa enonsa George Griffithsin luokse Chiswickiin. Seuraavana vuonna eno kuoli tuntemattomasta syystä, kärsittyään sitä ennen kovista vatsakivuista. Wainewright peri häneltä maatilan ja suuren rahasumman. Tilan ylläpito kävi kuitenkin kalliiksi, ja pian rahaa piti hankkia lisää.

Vuonna 1829 seurasi uusi mystinen kuolemantapaus, kun Wainewrightin anoppi Frances Abercromby menehtyi äkilliseen sairauteen testamentattuaan valtaosan omaisuudestaan Wainewrightin vaimolle. Seuraavana vuonna oli vuorossa käly Helen Abercromby, jolle oli juuri hankittu kallis henkivakuutus. Helen oli ennen kuolemaansa osoittanut myrkytyksen oireita, ja  vakuutusyhtiö kieltäytyi maksamasta rahoja epäilyttävien olosuhteiden takia. Asia riitautettiin, mutta ennen oikeudenkäyntiä Wainewright siirtyi Ranskaan pakoon velkojiaan. Matka muuttui pysyväksi maanpaoksi, kun hänen aiemmat väärennöksensä tulivat viranomaisten tietoon Englannissa.

Wainewright palasi Lontooseen vuonna 1837, mahdollisesti erään ihastuksensa perässä. Hän matkusti väärällä nimellä, mutta hänet tunnistettiin, pidätettiin ja vietiin oikeuden eteen. Huhut murhista olivat levinneet laajalle Wainewrightin kotimaassa, mutta niitä ei voitu todistaa, joten syytteen ja tuomion hän sai petoksesta. 1800-luvun alkupuolella suurista omaisuusrikoksista, varsinkin väärennöksistä, rangaistiin erittäin ankarasti ja Wainewrightia uhkasi kuolemantuomio. Asianomistajana ollut pankki ei kuitenkaan vaatinut sitä, ja hänet karkotettiin rangaistussiirtokuntaan Tasmanian saarelle, joka tuolloin tunnettiin Van Diemenin maana.

Karkotuspaikassaan Wainewright joutui aluksi kivenhakkuuseen ja muihin raskaisiin töihin, mutta pääsi myöhemmin sairaala-apulaiseksi ja onnistui helpottamaan olojaan lahjojensa avulla. Hän piirsi ja maalasi muotokuvia paikallisista varakkaista ihmisistä joko rahaa tai palveluksia vastaan. Jotkut muotokuvista, kuten myös vankeusaikana maalattu omakuva, ovat säilyneet Australian taidemuseoissa tähän päivään saakka. Vuonna 1845 hänen sallittiin lopettaa pakkotyö ja elättää itsensä muotokuvamaalarina. Australiasta hän ei kuitenkaan saanut lupaa poistua. Wainewright kuoli aivohalvaukseen kymmenen karkotusvuoden jälkeen elokuussa 1847. Hänen on väitetty olleen viimeisinä vuosinaan oopiuminkäyttäjä, mutta todisteita asiasta ei ole.

Wainewrightin tapaus kiihotti suuresti viktoriaanisen ajan mielikuvitusta, jonka perusrekvisiittaa oli ajatus kunniallisen kansalaisen synkästä kaksoiselämästä. Hänen oikeudenkäynnistään nousi julkinen kohu, ja moni kulttuurihahmo kävi vierailemassa hänen luonaan tutkintavankilassa. Hänet näki siellä sattumalta myös Charles Dickens, joka kiersi vankiloita keräämässä aineistoa romaania varten. Dickens hyödynsi Wainewrightin rikoksia novellissaan ”Hunted Down” (1859). Muita hänen hahmoaan fiktiossa käyttäneitä kirjailijoita olivat Edward Bulwer-Lytton ja Arthur Conan Doyle. Itsensä kytkeminen vaarallisena pidettyyn henkilöön oli kätevä tapa hankkia muodikas pahamaineisuuden aura, ja Wainewrightin tunteneet kertoivat avoimesti tuttavuudestaan.

Taiteilijan rikoksia myös liioiteltiin raskaasti. Thomas De Quinceyn mukaan Wainewright oli tappanut paljon enemmän ihmisiä kuin yleisesti tiedettiin. Dickens kuvaili Wainewrightia ”karkean aistilliseksi” ja väitti hänen maalanneen vain rahoittaakseen päivittäiset oopiumiannoksensa. Hänen kerrottiin jatkaneen myrkyttäjänuraansa vankeudessakin ja yrittäneen murhata Australiassa kaksi häntä loukannutta henkilöä. Millekään näistä väitteistä ei ollut todistusaineistoa, mutta sen ei annettu pilata hyvää tarinaa. Wainewright kasvoi myyttiseksi hahmoksi, josta puhuttiin vielä vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen.

Aikalaisia häiritsi se, että Wainewrightin persoonassa yhdistyivät esteettinen herkkyys ja välinpitämättömyys muiden kärsimyksiä kohtaan. Ensimmäisen Wainewrightin elämäkerran kirjoittanut W. Carew Hazlitt yritti selittää asian pois väittämällä, että Wainewrightin kauneudenrakkaus oli pelkkää teeskentelyä. Samalla tavalla on myöhemmin yritetty selittää sitä, että jotkut natsirikolliset olivat kultivoituneita ihmisiä, jotka joukkomurhien jälkeen rentoutuivat kuuntelemalla klassista musiikkia.

Wainewrightin kaksinaisuus voi tuntua vähemmän kummalliselta, kun muistaa, että hyvyys on vain yksi klassisista kardinaalihyveistä. Muut ovat totuus ja kauneus. Vaikka niiden onkin tarkoitus muodostaa kokonaisuus, jokainen niistä on myös itsessään arvokas. Pelkälle kauneudelle omistautuminen on epäilemättä itsekästä, mutta pelkälle hyvyydelle omistautuminen on ankeaa. Kauneus on oma erillinen ihanteensa, jota voi rakastaa myös moraalisesti kelvoton yksilö.

Tämän tajusi Oscar Wilde, jonka essee ”Kynä, sivellin ja myrkky” (1889) on nykyään tunnetuin Wainewrightia käsittelevä teksti. Wilden mielestä Wainewrightin rikokset eivät mitätöineet hänen kirjoitustensa arvoa, ja hän piti selvänä, että Wainewrightin rakkaus taidetta ja luontoa kohtaan oli vilpitöntä. ”Rikoksen ja kulttuurin välillä ei ole välttämättä ristiriitaa”, Wilde kirjoittaa. ”Emme voi kirjoittaa koko historiaa uudelleen tyydyttääksemme moraalisia tarpeitamme.” Wilden ajatus on melkein itsestäänselvä, mutta tuntuu ajankohtaiselta juuri nyt, kun historian merkittäviä taiteilijoita ja heidän tuotantoaan on muodikasta alistaa moralistiselle uudelleenarvioinnille.

Wilde meni pohdinnoissaan pidemmälle ja väitti, että Wainewrightin voimakas persoonallisuus kehittyi täyteen mittaansa rikosten myötä. Wainewright kiinnosti häntä elämäntaiteilijana, jolle  väärentäminen ja myrkyttäminen olivat omia taiteenlajejaan. Wilde korosti, että Wainewright oli rikollisena poikkeuksellisen etevä: hän onnistui välttelemään virkavaltaa vuosikausia, eikä häntä koskaan tuomittu vakavimmista rikoksistaan. Ajatus etiikan hylkäämisestä estetiikan vuoksi kiehtoi Wildeä, joka myöhemmin palasi saman aiheen pariin goottilaisen kauhukertomuksen puitteissa Dorian Grayn muotokuvassa. Hänkään ei malttanut olla paisuttelematta Wainewrightin tapauksen dekadentteja piirteitä. Hän väittää Wainewrightin sanoneen kälynsä murhasta: ”Olihan se kauhea teko, mutta hänen nilkkansa olivat kovin paksut.” Nykyään sitaattia pidetään Wilden tai hänen kustantajansa keksimänä.

Esseensä lopussa Wilde toteaa, että Wainewrightin tapaus on vielä liian tuore, jotta sitä voisi arvioida puhtaan esteettiseltä näkökannalta. Mutta se onnistuisi, jos Wainewright olisi elänyt jollakin eri vuosisadalla ja eri maassa. ”Kukaan, joka ymmärtää jotakin historiasta, ei koskaan moittisi Neroa, läksyttäisi Tiberiusta tai sensuroisi Cesare Borgiaa. Näistä henkilöistä on tullut eräänlaisia nukketeatterin hahmoja.”

Eräänlainen ”nukketeatterin hahmo” tuli lopulta myös Wainewrightista. Hän kuuluu romantiikan ajan kuvastoon ja voisi yhtä hyvin olla jonkin goottilaisen romaanin henkilö kuin todellinen ihminen. Hänestä sai alkunsa hienostuneen roiston arkkityyppi, jota on toistettu fiktiossa niin paljon, että hänen elämänsä todelliset yksityiskohdat eivät herätä moraalista kauhua. Kun jokin ilmiö muuttuu arkkityypiksi, siihen sisältyvät ristiriidat siirtyvät mytologian alueelle ja tavallaan kesyyntyvät. Mutta sieltä takaisin tosielämään tunkeutuessaan ne voivat edelleen hätkähdyttää.

Luovuuden pimeään puoleen kohdistuva kiinnostus on osaksi Wainewrightin peruja. Hänen elämänsä herättää ajatuksia paitsi tietyn taiteilijan rikollisista taipumuksista, myös rikoksesta taiteena ja taiteesta rikoksena. Pisimmälle tällaiset pohdinnat ovat ehkä yllättäen jalostuneet länsimaiden ulkopuolella.

Tammikuussa 1948 tapahtui yksi Japanin rikoshistorian oudoimmista tapauksista, niin sanottu Teikoku-pankin tapaus. Tuntematon mies oli kävellyt tokiolaiseen pankkikonttoriin ja kertonut olevansa terveysministeriön työntekijä, jonka tehtävänä oli antaa liikeyritysten henkilökunnalle alueella puhjennutta tautiepidemiaa ehkäisevää lääkettä. Pankin työtekijät joivat miehen antamaa lääkettä, minkä seurauksena kaksitoista heistä kuoli ja neljä joutui kriittisessä tilassa sairaalaan. Tapauksen tutkintaa vaikeutti selkeän motiivin puute: pankista oli kadonnut vain pieni määrä käteistä, mikä vihjasi että teko oli yritetty lavastaa ryöstöksi.

Murhista epäiltynä pidätettiin suosittu taidemaalari Sadamichi Hirasawa, joka kuulusteluissa tunnusti teon mutta perui tunnustuksen myöhemmin. Tutkintaan liittyi monia epäselvyyksiä, ja oikeudessa kuolemantuomion saanut Hirasawa oli todennäköisesti syytön. Aikalaisia tapaus järkytti, ja lehtikirjoituksissa ihmeteltiin, miten kulttuuri-ihminen saattoi syyllistyä niin kauheaan rikokseen. Lehtikirjoittelussa kuului kuitenkin yksi soraääni. Se kuului tuolloin vielä lähes tuntemattomalle kirjailijalle Yukio Mishimalle, joka kirjoitti eräässä artikkelissaan:

Puhtaasti esteettiseltä kannalta katsottuna rikos oli ruma. Mutta kyse ei ollut olemuksellisesta rumuudesta. Se oli rumuutta joka ilmenee, kun kaikki inhimillinen hyvä ja paha, kaikki ne luovat mahdollisuudet joita kutsumme ihmisyydeksi, tiivistyvät yhdeksi elementiksi: rikokseksi. Taideteokset ovat epätäydellistä kauneutta. Jos taideteos voi koskaan täydellistyä, siitä tulee rikos.

Taiteellisesta rikoksesta tuli Mishiman koko tuotantoa leimaava teema. Oscar Wilde kuului hänen lempikirjailijoihinsa, ja Wainewrightin rikokset olivat hänelle tuttuja tämän kirjoituksista. Mishiman romaanien, novellien ja näytelmien päähenkilöiden käyttövoimana on aggressiivinen vastakkaisuus itsen ja maailman välillä. Yksilöllisyys perustuu aggressiolle, samoin taide.

Mishiman näkemys on pääpiirteittäin sama kuin Hegelillä, joka jäljitti luovuuden alkuperän poikaan, joka heittää kiven lampeen särkeäkseen sen peilityynen harmonian. Poika nauttii kiven aiheuttamista aalloista, koska ne ovat hänen pienen ilkivaltansa tulosta. Hegelin mukaan kiven varsinainen maali on maailma itse, jonka poika pakottaa hetkeksi reagoimaan toimintaansa.

Mishima ei tyytynyt toteamaan, että kulttuuri ja rikos eivät välttämättä sulje toisiaan pois. Hänestä luomisen ja tuhoamisen välillä oli väistämättä syvemmän tason yhteys. Häntä kiinnostivat motiiveiltaan hämärät tai tyystin irrationaaliset rikokset, koska ne toivat yhteyden puhtaimmin esiin. Romaaneissa kuten Kultainen temppeli (1956) ja Kunnia on katkera juoma (1963) tapahtuvat rikokset eivät tuo tekijälleen mitään aineellista hyötyä, eivätkä ne palaudu mihinkään yksinkertaiseen psykologiseen motiiviin kuten kostoon. Siinä missä 1800-luvun esteetit julistivat taidetta taiteen vuoksi, Mishimaa kiinnosti rikos rikoksen vuoksi. Vain itsetarkoituksellinen transgressio teki rikoksesta taidetta.

Rikoksista kiinnostavin oli Mishiman mielestä murha. Hän käsitteli murhaa eksistentiaalisena tekona, joka vaikuttaa peruuttamattomasti maailmaan poistamalla siitä jotakin. Samalla se luo siteen tekijän ja uhrin, pyövelin ja tuomitun välille. Mishiman murhaajat ovat usein ulkopuolisia, joita erottaa muista ihmisistä heidän oman älyllisen reflektiivisyytensä seinä. He tappavat kuroakseen etäisyyden umpeen ja sulautuakseen uhriinsa. Uhrit ovat samalla ihailun kohteita, joiden ominaisuudet murhaaja haluaa osaksi itseään. Mutta tuloksena on pettymys: sulautumista ei tapahdu, huolellisesti suunniteltu veriteko jää etäännytetyksi symboliseksi toimitukseksi. Erään varhaisen novellin päähenkilö tulee johtopäätökseen, että yhteys maailmaan on saavutettavissa vain kuolemalla itse.

Toisin kuin Wainewrightista, Mishimasta ei tullut murhaajaa vaan itsemurhaaja. Hänen julkinen rituaali-itsemurhansa vuonna 1970 aiheutti vielä suuremman järkytyksen ja skandaalin kuin Teikoku-pankin myrkytystapaus. Taiteellisessa mielessä se oli johdonmukainen teko, joka pakotti Japanin ja muunkin maailman reagoimaan hänen väkivallalle, erotiikalle, estetismille ja japanilaiselle traditiolle perustuvaan filosofiaansa. Mishiman teoksia on nykyään mahdoton lukea ajattelematta hänen kuolemaansa, aivan kuin ne kaikki olisi kirjoitettu postuumisti.

Mishima vei ajatuksen esteettisesti motivoidusta rikoksesta pisteeseen, jonka jälkeen siitä on vaikea enää sanoa mitään uutta. Murhaajaksi ryhtyvä taiteilija ja kultivoitunut sarjamurhaaja ovat kliseitä, jotka elävät viihteen maailmassa mutta tuottavat harvemmin vakavia pohdintoja. Ei olekaan ihme, että merkittävin murhaa kaunotaiteena käsittelevä 2000-luvun teos käsittelee aihetta mustan komedian ja törkeän satiirin keinoin.

Lars von Trierin elokuvan The House that Jack Built (2018) päähenkilö on arkkitehdin urasta haaveileva insinööri Jack, josta kehittyy sarjamurhaaja. Hän on äärimmäinen perfektionisti, joka ei koskaan ole saanut valmiiksi itselleen suunnittelemaansa taloa: valittu materiaali tuntuu aina väärältä, ja hän repii kokonaisuuden yhä uudelleen maan tasalle ja aloittaa alusta. Murhaajanurallaankin hän toimii sama täydellisyyden ihanne mielessään, mutta tuhoamisessa hän onnistuu paremmin kuin rakentamisessa, ja uhrien ruumiista rakentuu hänen ”talonsa”.

Jack on nykypäivään siirretty versio tai oikeastaan pilakuva Wainewrightista sellaisena kuin myöhäisromantiikan mielikuvitus hänet näki. Hän uskoo vakaasti olevansa taiteilija ja että pieteetillä toteutettu murha on esteettisesti yhtä arvokas kuin katedraali tai fresko. Hänen taidettaan ei ymmärrä kukaan muu kuin hän itse, mutta se ei häiritse häntä, sillä empatiakyvyn puute mahdollistaa ilmatiiviin sulkeutumisen makaaberin luovuuden kuplaan. Jack keskittyy hiomaan kokonaistaideteoksensa yksityiskohtia, kuten uhrin irtileikatusta rinnasta valmistettua kukkaroa tai oikeanlaisen ilmeen saamista pakastetun ruumiin kasvoille.

The House that Jack Built antaa taiteesta ja luovuudesta äärimmäisen raadollisen kuvan. Aivan kuin von Trier haluaisi riisua taiteilijan työstä kaiken ylevyyden ja sanoa, että se on lopultakin vain omien päähänpinttymien häikäilemätöntä toteuttamista komean kuuloiseen näennäisfilosofiaan verhottuna. Hän tuntuu sanovan, että motiiveista kestävimmät ovat ne alhaisimmat, ja että suuri taiteilija on viheliäinen ihminen.

Jotkut kriitikot ovat arvelleet, että The House that Jack Built heijastelee von Trierin luomisvoiman hiipumista ja ohjaajanuran päättymistä. Niin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei ole syytä tehdä, koska elokuvasta välittyy myös usko ilmaisuvälineen voimaan. Irvokkuuden rinnalla on häikäisevän kauniita jaksoja, viemäriputken suusta näkyvät tähdet. Teos on päänvaivaa aiheuttava kokonaisuus juuri siksi, että von Trier kuitenkin arvostaa inhimillisen kulttuurin saavutuksia. Sen kuvasto ja ääniraita ovat länsimaisen taidehistorian kyllästämiä, eikä ristiriitaisista aineksista muodostuva kokonaisuus ole pelkästään ironinen tai moralistinen.

Se, että von Trier asettaa luovuuden huiput rinnakkain sen pohjamutien kanssa, on uskollisuutta ehdottoman rehellisyyden vaatimukselle. Kulttuuri ei koskaan voi saavuttaa niin korkeata tasoa, ettei se sisältäisi myös raakalaisuuden virtoja. Silloin se nimittäin menettäisi keskeisen käyttövoimansa. Sekä taiteilijan että rikollisen mielikuvitus tutkii mahdollisuuksia, joita ei rajoita laki tai yleisesti hyväksytty moraali. Siten on aina mahdollista, että se, minkä on tarkoitus toteutua symbolisesti kauneuden alueella, ohjautuu väärään suuntaan ja tunkeutuu todellisuuden alueelle. Taide ei ole eikä voi olla turvallista, mikä lienee myös Thomas Griffiths Wainewrightin elämään sisältyvistä opetuksista tärkein.